Post by Jimmy on Nov 20, 2010 8:48:17 GMT -5
20.11.2010 - Jimmyn lauantai
Oi elämää. Eilinen perjantai-ilta ja konien karkureissu ei totisesti ole kiva yhdistelmä. Hevoset päättivät ottaa aamupäivän ohjelman suunnittelun omiin kavioihinsa ja pujahtivat jollakin poppakonstilla karkuteille. Niiden jahtaaminen sälytettiin yllättäen mun harteilleni. Jos Aida olisi ollut paikalla, mä olisin pistänyt sen juoksemaan pullaponien perässä ja asettautunut itse aitiopaikalle seuraamaan vaaleaverikön urheilua.
Naikkonen on osoittautunut varsin mukiinmeneväksi työtoveriksi: se ei kitise eikä inise eikä pelkää tarttua toimeen. Aida kylläkin omaa verbaalista lahjakkuutta ja pistää aika teräviä vastapiikkejä mun heitoilleni, eikä oikein tunnu lämpenevän muiden naisten tapaan. Se on ehkä vähän turhan fiksu. Tai no, en ehkä sanoisi - onhan se hyvä, että naisella on aivot. Ja lisäksi sitä on ihan kiva katsella työpäivien lomassa.
Ja sieltäpä taitaa saapua itse Marian sälyttämään harteilleni lisää hommia. Paskat, missä Aida on silloin kun Aidaa tarvitaan?
- Jimmy hei, Minnie ja Bea kaipaisi liikutusta, Marian sanoo viaton ilme kasvoillaan.
- Luuletko sä, että mä ehdin liikuttaa ne? Mulla on aika paljon tekemistä ja kahen hevosen liikutus on aika vaikeasti ängettävissä siihen joukkoon, ilmoitan äkeänä.
- En mä ajatellutkaan, että sä liikuttaisit molemmat. Liikuttakaa Aidan kanssa.
- Joo, liikutettaisiin varmasti, jos Aida sattuisi olemaan paikalla, tuhahdan.
- No mutta olenhan mä täällä, kuulen kyseisen naisen huikkaavan ovelta. - Tulin just.
- Kappas kappas, Siinä Maha Missä Painitaan, sanon kulmiani kohotellen ja saan Aidan pyöräyttämään silmiään ja vilkaisemaan vatsaansa.
- Ei mun mahassa mitään vikaa ole, hän tokaisee.
- Ei olekaan. Kuulitko sä, että me saatiin just tehtävä?
- Kuulin. Aletaan hommiin sitten, Aida heläyttää reippaasti ja mä virnistän sille paljonpuhuvasti.
- Aletaan vaan - haluatko sä ylemmän vai alemman roolin?
Marian ja Aida katsovat mua melko kyllästyneen näköisinä, ja mua melkein naurattaa oma nokkeluuteni.
- No heh heh, Aida toteaa kuivakasti. - Tosi hauskaa.
- Mitä? Mä vaan kysyin, että kumman sä haluat liikuttaa, selvennän viattomana. - Bea on isompi, oisit ylempänä, Minnien selässä sä oot matalammalla. Saat valita. Blondi vai tummaverikkö?
- Ihan sama. Mä voin ottaa blondin. Mitä sä haluat, että me tehdään niiden kanssa? Aida kääntyy Marianin puoleen.
Saamme ohjeeksi työskennellä hevosten kanssa sileällä. Ei ole kuulemma tarpeen tehdä mitään hurjan raskasta, kunhan konit vaan tulevat liikutetuiksi ja muistavat, että niiden pitää rehkiä safkojensa eteen edes vähän. Ryhdymme Aidan kanssa puunaamaan uljaita ratsujamme melko yksipuolisen keskistelun säestämänä: minä puhun ja Aida vastailee harvakseltaan. Hän vaikuttaa keskittyvän Minnieen, ja jonkin ajan kuluttua mä luovutan. Toviksi. Lähdemme taluttamaan hevosia maneesille, enkä mä voi enää olla hiljaa. Mulla on pakottava tarve saada puhua.
- Hei blondi, pääsetkö sä itse sen Minishan selkään, vai tulenko mä auttamaan? kysäisen, kun Minnie steppailee säpäkkänä Aidan pysäyttäessä sitä kaartoon. - Kyllä mä nääs mielellään tulen sua vähän tuuppasemaan, jos on tarvetta...
- Heko heko. Mä pärjään kuule ihan hyvin ilman sun tuupiskelujasi - mä en ole niin käytön puutteessa jäykistynyt, ettenkö mä satulaan saisi itseäni tällättyä, Aida heittää purevan vastaheiton.
- Ouu, piste Aidalle! virnistän ja takerrun sitten naisen sanoihin. - Kukas sitä Aidaa käyttää ja pitää vetreänä?
Kuulen Aidan naurahtavan, kun keskityn kiristämään Bean satulavyötä. Nainen on jo loikannut Minnimönnin selkään ja näkyy pudistelevan päätään säätäessään jalustimia itselleen sopiviksi. Se saa lyhentää niitä aika paljon, mähän Minniellä kuitenkin olen viimeksi mennyt ja pituuseroa mulla ja Aidalla on varmaan parisenkymmentä senttiä. Bea vilkaisee mua sivusilmällä ja muistan, mitä olinkaan tekemässä. Punnerran itseni ruunikon kyytiin.
- Oletko sä mustasukkainen? Aida kysyy jättäen vastaamatta kysymykseeni. - Aiheutanko mä sulle sydänsuruja?
- Oi kyllä, kulta - käyhän se kenen tahansa miehen hermoille, kun tulee petetyksi. Miten sä voitkaan olla niin julma ja sydämetön? Mä luulin voivani luottaa suhun, beibi, voihkaisen teatraalisesti.
- Voi parkaa. Koita kestää, Aida tokaisee ja kehottaa kullanhohtoisen ratsunsa liikkeelle.
- Mä en tiedä kestänkö mä ainakaan ilman kunnon korvauksia, livautan ovelasti.
- Sä voit kysellä Marianilta ylityö- ja viikonloppukorvauksistasi, mä en nimittäin tiedä niistä mitään, Aida sanoo olkansa yli. - Vaikka en mä usko, että sä ylimääräisiä saat. Ainakaan sun ei pitäisi saada, sä kun sälytät yleensä kaiken mun harteilleni, jos mä olen paikalla.
- Mä tarvitsenkin korvaukseni sulta, totean.
- Jaa-a, etköhän se sinä oo, joka tässä on korvausvelvollinen mulle. Mä saan traumoja kuunnellessani sun älyvapaita juttuja ja lisäks mä teen kaikki ikävimmät jutut sillä välin kun sä vaan liehittelet tallin hameväkeä ja ratsastelet hevosilla. Kaiken lisäksi sä olet kinunnut multa kyydin tallille ja takasin kaupunkiin jo pariin kertaan, Aida luettelee.
- Blaa, blaa, blaa. Sä pidät noista ihan kirjaa, haukottelen ja annan Bean keinahtaa käyntiin. - Mutta kyllä mulle korvaustoimenpiteet kelpaa suuntaan jos toiseen, kunhan mä saan itse määritellä sopivan korvauksen.
- Et saa, Aida sanoo jämäkästi.
Sen jälkeen olemme vaiti ja keskitymme hevosiimme. Aida väkertelee Minnien kanssa jos minkälaisia siirtymiä, kaarevia uria ja suoristuksia, ja mä tyydyn työstämään Bean ravia. Välillä mä vilkuilen vaaleaa ratsukkoa sivusilmällä ja saan huomata, että Aida ratsastaa kyllä ihan pirun hyvin (joskin kaipaisi hetkittäin enemmän rohkeutta käskeä Minnietä) ja keskittyy kympin arvosanan edestä. Minnie kokeilee välillä vähän kiihdytellä omin päin, mutta Aida pitää tuntuman keveänä eikä jää roikkumaan, jolloin Minniekin alkaa rauhoittua.
- Mitäs tykkäsit? kysäisen Aidalta, kun olemme kumpainenkin siirtäneet hevoset käyntiin ja antaneet niille ohjaa.
- Minnie on ihan kiva, Aida hymähtää rapsutellen hevosen kaulaa. - Sellanen kivan herkkä, mutta musta tuntuu, ettei se aina ihan malttanut kuunnella. Se toimisi varmaan paremmin, jos mä olisin mennyt sillä vähän useemmin ja muutenkin ollut tekemisissä sen kanssa enemmän.
- Se näytti hyvältä. Se on joo mukava ratsastettava sileälläkin, mutta ootappa vaan, että pääset hyppäämään sillä! Sitten sä vasta tajuat, miten makee se on, hehkutan.
- Njoo, Aida ei kuulosta järin innostuneelta - päin vastoin, se vaikuttaa aika vaisulta. - Mä en kyllä taida ihan heti hypätä sillä, jos ollenkaan.
- Mikset? kysyn uteliaana.
- Mä en ole mitenkään kovin innostunut esteratsastaja. Sileä kiinnostaa paljon enemmän. Koulu on vähän niin kuin mun laji, Aida vastaa puntaroituaan sanojaan jonkun aikaa.
- Sä muutat vielä mieltäs, kun joku päivä hyppäät Minishalla, ennustan.
- Ehkä, Aida mumisee kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.
Hoidamme hevoset ja viemme ne loimitettuina tarhaan odottamaan heiniä. Kun mä kiikuttelen heiniä tarhoihin, Aida siivoaa karsinoita tallissa. Mun työpäiväni päättyykin siihen ja mä olen vapaa lähtemään viihteelle ilman huolta huomisesta; sunnuntaina mua ei tallilla tulla näkemään. Marssin pihan poikki ja näen tutun talliflikan tulevan vastaan. Virnistän tallilla hevostaan pitävälle Ericalle ja kohautan vähän kulmakarvaani tietäen varsin hyvin, millaisen reaktion mä sillä saan aikaan. Erica vastaa tervehdykseeni, muttei jää juttelemaan. Mäkin jatkan matkaani tämän ohi kaivaen askia, sytkäriä ja autonavaimia taskusta. Tällaisen päivän päätteeksi mä olen sauhut ansainnut.
Oi elämää. Eilinen perjantai-ilta ja konien karkureissu ei totisesti ole kiva yhdistelmä. Hevoset päättivät ottaa aamupäivän ohjelman suunnittelun omiin kavioihinsa ja pujahtivat jollakin poppakonstilla karkuteille. Niiden jahtaaminen sälytettiin yllättäen mun harteilleni. Jos Aida olisi ollut paikalla, mä olisin pistänyt sen juoksemaan pullaponien perässä ja asettautunut itse aitiopaikalle seuraamaan vaaleaverikön urheilua.
Naikkonen on osoittautunut varsin mukiinmeneväksi työtoveriksi: se ei kitise eikä inise eikä pelkää tarttua toimeen. Aida kylläkin omaa verbaalista lahjakkuutta ja pistää aika teräviä vastapiikkejä mun heitoilleni, eikä oikein tunnu lämpenevän muiden naisten tapaan. Se on ehkä vähän turhan fiksu. Tai no, en ehkä sanoisi - onhan se hyvä, että naisella on aivot. Ja lisäksi sitä on ihan kiva katsella työpäivien lomassa.
Ja sieltäpä taitaa saapua itse Marian sälyttämään harteilleni lisää hommia. Paskat, missä Aida on silloin kun Aidaa tarvitaan?
- Jimmy hei, Minnie ja Bea kaipaisi liikutusta, Marian sanoo viaton ilme kasvoillaan.
- Luuletko sä, että mä ehdin liikuttaa ne? Mulla on aika paljon tekemistä ja kahen hevosen liikutus on aika vaikeasti ängettävissä siihen joukkoon, ilmoitan äkeänä.
- En mä ajatellutkaan, että sä liikuttaisit molemmat. Liikuttakaa Aidan kanssa.
- Joo, liikutettaisiin varmasti, jos Aida sattuisi olemaan paikalla, tuhahdan.
- No mutta olenhan mä täällä, kuulen kyseisen naisen huikkaavan ovelta. - Tulin just.
- Kappas kappas, Siinä Maha Missä Painitaan, sanon kulmiani kohotellen ja saan Aidan pyöräyttämään silmiään ja vilkaisemaan vatsaansa.
- Ei mun mahassa mitään vikaa ole, hän tokaisee.
- Ei olekaan. Kuulitko sä, että me saatiin just tehtävä?
- Kuulin. Aletaan hommiin sitten, Aida heläyttää reippaasti ja mä virnistän sille paljonpuhuvasti.
- Aletaan vaan - haluatko sä ylemmän vai alemman roolin?
Marian ja Aida katsovat mua melko kyllästyneen näköisinä, ja mua melkein naurattaa oma nokkeluuteni.
- No heh heh, Aida toteaa kuivakasti. - Tosi hauskaa.
- Mitä? Mä vaan kysyin, että kumman sä haluat liikuttaa, selvennän viattomana. - Bea on isompi, oisit ylempänä, Minnien selässä sä oot matalammalla. Saat valita. Blondi vai tummaverikkö?
- Ihan sama. Mä voin ottaa blondin. Mitä sä haluat, että me tehdään niiden kanssa? Aida kääntyy Marianin puoleen.
Saamme ohjeeksi työskennellä hevosten kanssa sileällä. Ei ole kuulemma tarpeen tehdä mitään hurjan raskasta, kunhan konit vaan tulevat liikutetuiksi ja muistavat, että niiden pitää rehkiä safkojensa eteen edes vähän. Ryhdymme Aidan kanssa puunaamaan uljaita ratsujamme melko yksipuolisen keskistelun säestämänä: minä puhun ja Aida vastailee harvakseltaan. Hän vaikuttaa keskittyvän Minnieen, ja jonkin ajan kuluttua mä luovutan. Toviksi. Lähdemme taluttamaan hevosia maneesille, enkä mä voi enää olla hiljaa. Mulla on pakottava tarve saada puhua.
- Hei blondi, pääsetkö sä itse sen Minishan selkään, vai tulenko mä auttamaan? kysäisen, kun Minnie steppailee säpäkkänä Aidan pysäyttäessä sitä kaartoon. - Kyllä mä nääs mielellään tulen sua vähän tuuppasemaan, jos on tarvetta...
- Heko heko. Mä pärjään kuule ihan hyvin ilman sun tuupiskelujasi - mä en ole niin käytön puutteessa jäykistynyt, ettenkö mä satulaan saisi itseäni tällättyä, Aida heittää purevan vastaheiton.
- Ouu, piste Aidalle! virnistän ja takerrun sitten naisen sanoihin. - Kukas sitä Aidaa käyttää ja pitää vetreänä?
Kuulen Aidan naurahtavan, kun keskityn kiristämään Bean satulavyötä. Nainen on jo loikannut Minnimönnin selkään ja näkyy pudistelevan päätään säätäessään jalustimia itselleen sopiviksi. Se saa lyhentää niitä aika paljon, mähän Minniellä kuitenkin olen viimeksi mennyt ja pituuseroa mulla ja Aidalla on varmaan parisenkymmentä senttiä. Bea vilkaisee mua sivusilmällä ja muistan, mitä olinkaan tekemässä. Punnerran itseni ruunikon kyytiin.
- Oletko sä mustasukkainen? Aida kysyy jättäen vastaamatta kysymykseeni. - Aiheutanko mä sulle sydänsuruja?
- Oi kyllä, kulta - käyhän se kenen tahansa miehen hermoille, kun tulee petetyksi. Miten sä voitkaan olla niin julma ja sydämetön? Mä luulin voivani luottaa suhun, beibi, voihkaisen teatraalisesti.
- Voi parkaa. Koita kestää, Aida tokaisee ja kehottaa kullanhohtoisen ratsunsa liikkeelle.
- Mä en tiedä kestänkö mä ainakaan ilman kunnon korvauksia, livautan ovelasti.
- Sä voit kysellä Marianilta ylityö- ja viikonloppukorvauksistasi, mä en nimittäin tiedä niistä mitään, Aida sanoo olkansa yli. - Vaikka en mä usko, että sä ylimääräisiä saat. Ainakaan sun ei pitäisi saada, sä kun sälytät yleensä kaiken mun harteilleni, jos mä olen paikalla.
- Mä tarvitsenkin korvaukseni sulta, totean.
- Jaa-a, etköhän se sinä oo, joka tässä on korvausvelvollinen mulle. Mä saan traumoja kuunnellessani sun älyvapaita juttuja ja lisäks mä teen kaikki ikävimmät jutut sillä välin kun sä vaan liehittelet tallin hameväkeä ja ratsastelet hevosilla. Kaiken lisäksi sä olet kinunnut multa kyydin tallille ja takasin kaupunkiin jo pariin kertaan, Aida luettelee.
- Blaa, blaa, blaa. Sä pidät noista ihan kirjaa, haukottelen ja annan Bean keinahtaa käyntiin. - Mutta kyllä mulle korvaustoimenpiteet kelpaa suuntaan jos toiseen, kunhan mä saan itse määritellä sopivan korvauksen.
- Et saa, Aida sanoo jämäkästi.
Sen jälkeen olemme vaiti ja keskitymme hevosiimme. Aida väkertelee Minnien kanssa jos minkälaisia siirtymiä, kaarevia uria ja suoristuksia, ja mä tyydyn työstämään Bean ravia. Välillä mä vilkuilen vaaleaa ratsukkoa sivusilmällä ja saan huomata, että Aida ratsastaa kyllä ihan pirun hyvin (joskin kaipaisi hetkittäin enemmän rohkeutta käskeä Minnietä) ja keskittyy kympin arvosanan edestä. Minnie kokeilee välillä vähän kiihdytellä omin päin, mutta Aida pitää tuntuman keveänä eikä jää roikkumaan, jolloin Minniekin alkaa rauhoittua.
- Mitäs tykkäsit? kysäisen Aidalta, kun olemme kumpainenkin siirtäneet hevoset käyntiin ja antaneet niille ohjaa.
- Minnie on ihan kiva, Aida hymähtää rapsutellen hevosen kaulaa. - Sellanen kivan herkkä, mutta musta tuntuu, ettei se aina ihan malttanut kuunnella. Se toimisi varmaan paremmin, jos mä olisin mennyt sillä vähän useemmin ja muutenkin ollut tekemisissä sen kanssa enemmän.
- Se näytti hyvältä. Se on joo mukava ratsastettava sileälläkin, mutta ootappa vaan, että pääset hyppäämään sillä! Sitten sä vasta tajuat, miten makee se on, hehkutan.
- Njoo, Aida ei kuulosta järin innostuneelta - päin vastoin, se vaikuttaa aika vaisulta. - Mä en kyllä taida ihan heti hypätä sillä, jos ollenkaan.
- Mikset? kysyn uteliaana.
- Mä en ole mitenkään kovin innostunut esteratsastaja. Sileä kiinnostaa paljon enemmän. Koulu on vähän niin kuin mun laji, Aida vastaa puntaroituaan sanojaan jonkun aikaa.
- Sä muutat vielä mieltäs, kun joku päivä hyppäät Minishalla, ennustan.
- Ehkä, Aida mumisee kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.
Hoidamme hevoset ja viemme ne loimitettuina tarhaan odottamaan heiniä. Kun mä kiikuttelen heiniä tarhoihin, Aida siivoaa karsinoita tallissa. Mun työpäiväni päättyykin siihen ja mä olen vapaa lähtemään viihteelle ilman huolta huomisesta; sunnuntaina mua ei tallilla tulla näkemään. Marssin pihan poikki ja näen tutun talliflikan tulevan vastaan. Virnistän tallilla hevostaan pitävälle Ericalle ja kohautan vähän kulmakarvaani tietäen varsin hyvin, millaisen reaktion mä sillä saan aikaan. Erica vastaa tervehdykseeni, muttei jää juttelemaan. Mäkin jatkan matkaani tämän ohi kaivaen askia, sytkäriä ja autonavaimia taskusta. Tällaisen päivän päätteeksi mä olen sauhut ansainnut.
