Post by sohvi on Jan 3, 2011 18:16:24 GMT -5
03.01.2011
Työllistämässä ja työllistettynä
Työllistämässä ja työllistettynä
Harjasin Tiitua pitkään hoitokarsinassa. Ulkona oli kylmä, enkä ollut vieläkään päässyt riisuutumaan kerrospukeutumiseni tuloksesta, hampaat kalisivat suussa vielä kymmenisen minuuttia. Pääsin jossain välissä luikahtamaan muutamaksi minuutiksi vaihtamaan ratsastukseen sopivia vaatteita. Aida tanssahteli keijukaisen askelin työntekijöiden huoneessa ja sieraimillani tunnistin hänen keittävän kahvia.
”Hei Aida! Mä mietin tässä, voisitko sä tulla tänään tai joku päivä hieman ratsastamaan Tiitua eri askellajeissa, kun mua himottais nähdä miten se kulkee muiden ratsastajien kanssa. Mä tiedän vaan minkälainen se on selästä käsin”, kysyin naiselta pukiessani nopeaan tahtiin topparatsastushousujani.
”Ai hei Sohvi! Tottakai minä voin, voisin tulla vaikka saman tien kun tässä ei ole muutakaan tekemistä. Tosin oletko varma, että minä olen oikea ihminen.. Tiedätkös Jimmy saattaisi olla parempi noiden krhm.. haastavampien hevosten kanssa”, Aida selitti hymyillen ja yritti säilyttää saman ilmeen viimeisenkin lauseen kohdalla.
”Totta kai, sinä olet hyvä tähän hommaan! Eikä Tiitu niin paha ole, koulussa se on lähinnä hitaanpuoleinen, eikä sinun tarvitse kun näyttää kaikki askellajit nopeasti”, ryhdyin puolustelemaan, mutta huomasin heti Aidan ilmeestä, että hän ottaisi haasteen vastaan.
Tiitu pomppi ja hyppi vierelläni kun talutin sen maneesiin. Hyppäsin ensimmäisenä kyytiin ja työstin nopeasti tamman taas kuulolle. Tiitu ei aluksi tykännyt lainkaan suunnitelmistani ja pisti hanttiin laittamalla liinat kiinni, mutta muutaman ravikierroksen jälkeen se muistutti jo tavallista eteenpäinpyrkivää, mutta hallittavaa hevosta. Saatuani kaikki askellajit mahdollisimman puhtaiksi, näillä kirotuilla toppahousuilla, jotka lämmittivät kallisarvoista takapuoltani hyvin, laskeuduin alas ja autoin Aidan selkään. Hänen kasvonsa olivat muuttaneet väriä kalvakoiksi, mutta Tiitun käyttäytyessä hyvin palasi naisen kasvoille poskien kohdalle punaisuus. Keskityin silmä kovana Aidan työskentelyyn. Herran jumala, hän sitten osasi ratsastaa! Muistikuvani palasivat muutaman minuutin taaksepäin ja mietin, kuin olin puskenut Tiitua eteenpäin, kun taas Aida sai tamman siirtymään käynnistä raviin pelkällä pienillä avuilla, melkein kun ajatuksen voimalla. Minun olisi siis syytä taas muistella miten sitä ”reipasta” ja ”herkkää” ratsua sitten ajettiinkaan.
”Voit ottaa laukkaa”, karjuin kentän toisesta päästä. Aida näytti keskittyvän ratsastamiseen niin, ettei hän enää näyttänyt Tiitun selässä pelkäävän. Laukan aikana näin kuinka kauniit ja tasaiset Tiitu-neidin askeleet olivatkaan, pitäisi useammin pyytää jotakuta toista ratsastamaan tammalla niin oppisin arvostamaan kaikkea mitä Tiitulta löytyykään.
”Kiitos, riittää! Jos et siis halua itse lisää ratsastaa”, kailotin ja kävelin maneesin keskelle.
”Taidan jättää väliin kiehtovan tarjouksen”, Aida myhähti hymyillen samalla säteilevää hymyään. ”Tiitu on täysin erilainen, minkä kuvan se antaa muuten itsestään”
Samalla Tiitu hörisi meidän välissämme ja purskahdimme nauruun, tammalla näytti olevan omanlainen kiitos Aidalle kauniista sanoista.
”Kiitos sinulle, minun laskujeni mukaan olen nyt sinulle velkaa”, iskin silmää ja nousin Aidan auttamana Tiitun selkään.
”Noh, jos joskus tulevaisuudessa autat kun Jimmy on minut pulaan jättänyt. Kunhan et Marianille kerro, minun pitäisi tehdä omat työni eikä saada apua muualta”, Aida vinkkasi silmää takaisin ja lupasin hänelle pitää suuni supussa.
Aidan lähdettyä kokeilin itsekin hieman Tiitun kuuliaisuutta ja herkkyyttä. Täytyy myöntää, että taisi Aida taikoja tehdä satulassa olleessa, tamma kulki herkillä avuilla eikä laittanut vastaan niin kuin yleensä teki kun tylsyys iski. Sain muutaman koululiikkeen toppahousujeni haittavaikutuksista huolimatta, joten jätimme pian maneesin ja lähdimme kävelemään maastoon loppuverryttelyksi.
Tallille tultuamme takaisin hoidin Tiitun ja varusteet huolellisesti. Marian kehotti jättämään tamman sisälle, ilta oli jo pimennyt eikä aikaakaan kun hän joutuisi hakemaan loput hevoset sisälle.
”Jos viitsisit heittää mulle yhden riimunnarun satulahuoneesta. Jonna on taas luikerrellu vapaaksi, eikä sen omistaja enää tähän aikaa tuu tänne”, Marian murisi palattuaan takaisin sisälle. Äänen sävystä huomasin, että ekstra-kädet olisivat tarpeen. Kipaisin satulahuoneen kautta ottamaan narun, sekä hieman kauroja ja sitten kipitin pihalle. Mick piteli vatsaansa, niin kovasti hän nauroi. Jäin tuijottelemaan illan pimeyteen, kunnes erotin syyn mille mies nauroi. Purskahtelin itsekin kikattelemaan, kun näin Jimmyn juoksevan tallipihalla välillä Jonna-ponin perässä ja välillä sen ajamana. Marian mulkaisi kuitenkin syyttävästi minua ja Mickiä, joten painuimme ihmismuurina tamman luo. Operaatiomme ei vaatinut kuin vikkeliä käsiä ja nokkelia jalkoja ja pian Jonna seisoi kiltisti Marian pitelemän narun päässä.
”Perhanan poni..”, kuulin vielä Marian mutisevan, selvästi ääntään laskien ettemme muut kuulleet. Autoin talliväen mukana hevoset talliin, jonka jälkeen keräsin tavarani.
”Hyvät yöt!”, huikkasin vielä tallin ovelta, kunnes sukelsin yön pimeyteen omaa autoani etsien.
--
kestäkää otsikko.. Aidalle suuri kiitos avusta, vierailit tarinassamme tällä kertaa todella paljon.
