Post by fawn on Nov 22, 2010 10:54:41 GMT -5
22. marraskuuta 2010 - hyvä ensivaikutelma on tärkeä
Mä köröttelin mun hienon Asconani kanssa kohti tallia, ehkä hieman liian lujaa niille keleille ehkä. Auton peräkin pari kertaa heitti joissan tiukimmissa kurveissa, mutta mäpäs en välittänyt ~ iha perusajo mulle. Mutta siis asiaan, mä olin tosiaan matkalla tallille, uudelle sellaiselle, jonka mä olin yksi päivä bongannut. Jonna itse asiassa oli koko ajan sinne matkalla ja mä tiesin että mulla oli kiire, kun kerran olin unohtanut sanoa, että haluan ottaa itse ponini ulos.
Vihdoin mä pääsin tallin pihaan, herättäen hevostenkin huomion, kun ei se 70 – luvun autonrahjus mitenkää hiljanen ollu. Kirosin raskaasti nähdessäni, että hemmetti, ne oli alkanu jo ottaa miu ponia ulos, laskemassa ramppia alas. Mä hyppäsin mun autosta ulos, jättäen ovetkin lukitsematta, rynnäten matkaan, huutaen samalla lastin purkajille, kahdelle miehelle ja vaaleatukkaiselle naiselle; ” Eieieieieiei ! ” Kaikki ne pysähty, kuin olis stop – nappulasta painanu ja kääntyivät mun suuntaan. Hetken mäkin katsoin vain takaisin, kunnes huomasin, että mäkin olin pysähtynyt, suoraan juoksuliikkeestä ~ vaapuin yhdellä jalalla, toinen valmiina juoksuun. Lisäksi niiden hämmästystä lisäsi varmaan mun epätallityttö – look, jalassa mulla oli collarit ja mustat, kuluneet converset ja yläosana musta huppari, aukinaisen vetoketjun alta näkyen musta, isohko t – paita. Huulessakin killui koru. Hieman hymähtäen itselleni mä jatkoin matkaa, mutta kävellen.
” Öö sori, mutta mä tahon ottaa sen itte ulos. Se ei oikee kuljetusasioissa luota vieraaseen porukkaan ”, mä sanoin mahdollisimman reippaasti ja katselin kaikkia kolmea. Ne kaksi miestä oli laskemassa sitä ramppia alas, mutta jähmettyneet paikoilleen, varmaan siitä mun huudosta yhä yrittäen toipua. Rypistin hieman otsaani, niiden vain tuijottaessa mua.
” Pojat, pojat, ei ne hommat noin hoidu ”, mä sanoin, kilttinä tyttönä ja hätisti sen nuoremman pois mun alta. Sen ilme hieman venähti, vanhemman tapauksen virnistäessä.
” Ja sä oot kaakin omistaja ? ” virnistelijäheebo kysyi sitten ja mä nyökkäsin, sanoakko sitten oliko se ylpeästi vai kärsivästi nyökätty. Mitään en ehtinyt kuitenkaan sanoa, kun rampin kalahtaessa maahan, puomista huolimatta, hujahti takajalka kohti miestä.
” Hei lopetas ny enne ku alotatkaa ”, mä sanoin tiukasti ja ponin aloittaessa protestiksi mielettömän ryskeen, mä läimäytin niin lujaa kuin viitsin trailerin kylkeen. Älämöinti loppui heti. Huokaisten kävelin kopin eteen, kurkistaen luukusta sisään, jonka avasin. ” Moi poni ”, tervehdin Jonnaa, joka katsoi mua korvat höröllä. Kiipesin koppiin, rapsuttaen tammaa hiukan, irrottaen riimunnarun. Se vanhempi mies irroitti juuri puomia ja tuntiessaan sen aukeavan Jonna oli heti jo menossa.
” Venaas ny hetki ~ onks joku alla ? ” huudahdin, tosi rohkasevalla äänensävyllä, jatkaen: ” Saattaa olla ettei tästä tuu turhan helppoa. ” Sen jälkeen mä annoin hevosen peruuttaa, tietäen sen tavan rynnätä ulos. Niin se teki nytkin, jähmettyen kuin patsas ulkopuolelle, pää korkealle ja korvat hörössä. Sitten se hyökkäsi eteenpäin, mutta mä olin varautunut ja kiskaisin riimussa kiinni [ luojan kiitos ei sentään irti ! ] olevasta narkista. Jonna tunsi sen selvästi, pysähtyen, mutta alkaen stepata hervottomasti ja uhkasi nousta kahden jalan varaankin hiukan niitä etukavioitaan nostellen maanpinnalta samaan aikaan, mutta onneksi ei sitä sentään tehnyt, vaikka sain mä kaikkeni antaa, sen verran tekemistä oli kaikkialle potkivista jaloissa.
Kolme tallipihan muuta kaksijalkaista vaa kattos sivusta, kunnes Jonna steppas sen verran pelkästään, että mä pystyin keskittyy muuhunkin. ” Ni mihis tää vierää ? ” kysäisin, hymyillen mahdollisimman vakuuttavasti.
” Mä voin näyttää .. Oon Aida ”, sanoi nainen pitkässä vaaleassa tukassa, joka oli enimmäkseen ollut vain sivussa ja viittasi mua seuraamaan, tukka hulmahtaen. Mä nyökkäsin.
Pian oli Jonnaponipienoinen karsinassaan ja mä kattelin sitä hiukan varoen, siitä kun ei koskaan tiennyt. Näytti tosin siltä, että tamma oli jo aivan kuin kotonaan, tiedä sitten oliko se hyvä asia. Korvat hörössä se katteli mua ja Aidaa, joka oli juuri ehdottanut esittelykierrosta. Mä vastasin hymyillen myöntävästi. Ensi töikseen nainen esitteli mulle tallin kokonaan. Kuullessani hevosvapaasta alueesta, mun oli pakko tyrskähtää.
” Olkaa kilttejä ja kertokaa toi sitte Jonnallekkin ”, sanoin virnistellen, ruskeaa hiuskiehkuraa pyöritellen sormeni ympärillä katse häilyen heinähuoneen oven suunnassa, kääntyen sitten huvittuneen Aidan puoleen.
” Ei se nii paha voi olla ”, nainen sanoi, mutta mä pudistin päätäni.
” On se. ” Niille sanoille naurahtaen, me siirryttiin ulos.
Mä en voinut olla kummastelematta, kuinka hiljaista tallilla tuntui olevan, mutta Aida vain hymyili, kertoen mulle vastauksenkin: ” Nyt on tauko ja se yks sika on jossai ojanpohjalla nukkumassa. ”
” Sulla on tauko ja joudut esittelemään mulle paikkoja ? ” sanoin, mukamas kauhistuneenakin.
” Elämä on julmaa ”, vastasi Aida säälimättä, mutta kuitenkin virnuillen, enkä mä voinut vastata kuin toisella samanmoisella.
Kello alkoi olla lähellä puolta kahta, kun mä olin vihdoin saanut kaikki Jonnan tavarat paikoilleen sekä saanut luvan pistää Jonnan tarhaan pari kierrosta lisää sähkölankaa, lähdin etsiskelemään elämää. Toimistoon lopulta päädyin, siellä ahertavan Marianin seuraan. Juteltiin siinä niitä näitä, Marian kyseli miltä Weigel tuntui ja sellaista perusjuttua, kun se aamullakin trailerin kimpussa pyörinyt nuorimies ryntäsi sisään ovesta.
” Poni on irti ! ” ilmoitti suuri eleisesti käsiään levitellen, saaden meidän molempien ilmeet vähä kummastuneksi, ehkä hiukan säikähtäneiksikin. Sitten mä hymähdin lyhyesti, nuorukaisen jatkaessa; ” Mä vein sitä tarhaan, kun Aida sitä kerran ehdotti, eikä suostunu ite viemään kun jako ruokia ja mä sitten lähin sitä taluttelemaan, paljon se ähelsikin, mutta lopulta hyppäs hitto vie takajaloilleen ja tallas mun varpaille. ” Niin ilkeää kuin se olikin, mä aloin tässä kohtaa nauraa. Se oli aivan tajuton repeäminen, mutta ne viimeiset neljä lausetta tuli niin antaumuksella, että mun oli pakko. Tosin tiesin harvinaisen hyvin mistä toinen puhui ~ se oli yksi niistä kaikista Jonnan tempuista, astu varpaille ja säntää matkaan, ni ne päästää irti joka kerta. Mä olin jo oppinu varomaan sitä, mutta ponin tuntemattomat ? Hah.
” Ja sä et riuskana miehenä saa sitä kiinni ? ” kysäisi Marionkin huvittuneena, saaden sen miehen katsomaan närkästyneesti, mutta hei, ponilla oli säkää 145 centtiä niin tietysti odotettiin sellaisen olevan helposti kiinni otettavissa, jos kyseessä oli hyvä hevosihminen. Multa liikeni hiuman sääliä sitä nuorukaista kohtaan, tiesin kuinka Jonna osas pompottaa ihmisiä, jos tajusi ettei niillä ollut hajuakaan, miten ponin kanssa toimia.
” Mä tulen ”, sanoin sitten, kiertäen oven eteen jämähtäneen jätkän, painuen tallipihalle. Siellä olikin menossa aika kaaos, muut hevoset tarhoissaan olivat sentään ruuan takia aika rauhallisia. Ainakin oli tullut vilskettä ! Vanhempi mies, jonka mä olin ymmärtänyt Mick – nimiseksi, katsoi päätään raapien mun innoissaan laukkaavaa ponia ja Aida yritti kauraämpäri kädessään saada karkuun juoksevaa tammaa kiinni. Mä vislasin kimakasti ja Jonnan pää kääntyi heti mua kohti, tajuten selvästi, että leikki oli ohi. Oli kai tottunut siihen, että mä saisin sen keinolla millä hyvänsä kiinni. Mä kävelin sen luokse ja nappasin kiinni perässä laahanneesta riimunnarusta, vaikka tamma viime hetkellä vaihtoikin mielipidettään, alistuen kuitenkin, kun huomasi ettei pääsisikään karkuun. Sen sijaan tutki heti mun taskuni, mutta sai tyytyä pelkkään taputukseen. Sitten se seurasi mun perässä tarhaan, pitkän narun päässä stepaten. Kerran se yritti selvästi mun päälleni jyrätä, mutta mä vaan huitaisin sitä riimunnarulla ja se luovutti.
” Hömm anteeksi häiriö, jatkakaa ~ ” ilmoitin pihalle saapuneelle porukalle, käännyin katsomaan Aidaa. ” Tarviikste apua, että saatte kaikki päivän työt tehtyä tän viivästyksen jälkeen ? ” kysyin, saaden heti myöntävän vastauksen, tosin en naiselta. Se nimittäin tuli sen nuoren jätkän suusta, tosin sai sen jälkeen moittivan katseen Marianilta.
” Asia on sitte selvä ”, sanoin, yrittäen olla huomaamatta sen jätkän virnettä ~ jolla oli luultavammin muukin tarkoitus kuin työtaakan väheneminen. Aida kohautti harteitaan ja seurasi perässä.
Kun mä köröttelin taas tavaroista huomattavasti tyhjentyneessä Asconassani, oli kello lähemmäs yhdeksää. Oli tullut lorvittua tallilla taas ties kuinka kauan, olin autellut Aidaa ja Jimmyksi itsensä esitellyttä jätkää aika paljonkin, mutta silti oli niihin mennyt aikaa. Huokaisin aika tyhjentävästi, ajatellen mitä me oltiin ponin kanssa taas saatu aikaan ~ ainakin karkurin maine. Hymy kasvoillani haroin ruskeita hiuksiani, ajatellen oliko se sitten kuinka huono homma. No, hyvä ensivaikutelmahan oli tärkeä? Tiedä sitten miten me oltiin siinä onnistuttu.
/ kommentoiminen sallittu : ) en ole kyllä vielä päättänyt, postaanko näin vai erikan tekemällä tavalla, mutta nyt ainakin tällä tavoin.
Mä köröttelin mun hienon Asconani kanssa kohti tallia, ehkä hieman liian lujaa niille keleille ehkä. Auton peräkin pari kertaa heitti joissan tiukimmissa kurveissa, mutta mäpäs en välittänyt ~ iha perusajo mulle. Mutta siis asiaan, mä olin tosiaan matkalla tallille, uudelle sellaiselle, jonka mä olin yksi päivä bongannut. Jonna itse asiassa oli koko ajan sinne matkalla ja mä tiesin että mulla oli kiire, kun kerran olin unohtanut sanoa, että haluan ottaa itse ponini ulos.
Vihdoin mä pääsin tallin pihaan, herättäen hevostenkin huomion, kun ei se 70 – luvun autonrahjus mitenkää hiljanen ollu. Kirosin raskaasti nähdessäni, että hemmetti, ne oli alkanu jo ottaa miu ponia ulos, laskemassa ramppia alas. Mä hyppäsin mun autosta ulos, jättäen ovetkin lukitsematta, rynnäten matkaan, huutaen samalla lastin purkajille, kahdelle miehelle ja vaaleatukkaiselle naiselle; ” Eieieieieiei ! ” Kaikki ne pysähty, kuin olis stop – nappulasta painanu ja kääntyivät mun suuntaan. Hetken mäkin katsoin vain takaisin, kunnes huomasin, että mäkin olin pysähtynyt, suoraan juoksuliikkeestä ~ vaapuin yhdellä jalalla, toinen valmiina juoksuun. Lisäksi niiden hämmästystä lisäsi varmaan mun epätallityttö – look, jalassa mulla oli collarit ja mustat, kuluneet converset ja yläosana musta huppari, aukinaisen vetoketjun alta näkyen musta, isohko t – paita. Huulessakin killui koru. Hieman hymähtäen itselleni mä jatkoin matkaa, mutta kävellen.
” Öö sori, mutta mä tahon ottaa sen itte ulos. Se ei oikee kuljetusasioissa luota vieraaseen porukkaan ”, mä sanoin mahdollisimman reippaasti ja katselin kaikkia kolmea. Ne kaksi miestä oli laskemassa sitä ramppia alas, mutta jähmettyneet paikoilleen, varmaan siitä mun huudosta yhä yrittäen toipua. Rypistin hieman otsaani, niiden vain tuijottaessa mua.
” Pojat, pojat, ei ne hommat noin hoidu ”, mä sanoin, kilttinä tyttönä ja hätisti sen nuoremman pois mun alta. Sen ilme hieman venähti, vanhemman tapauksen virnistäessä.
” Ja sä oot kaakin omistaja ? ” virnistelijäheebo kysyi sitten ja mä nyökkäsin, sanoakko sitten oliko se ylpeästi vai kärsivästi nyökätty. Mitään en ehtinyt kuitenkaan sanoa, kun rampin kalahtaessa maahan, puomista huolimatta, hujahti takajalka kohti miestä.
” Hei lopetas ny enne ku alotatkaa ”, mä sanoin tiukasti ja ponin aloittaessa protestiksi mielettömän ryskeen, mä läimäytin niin lujaa kuin viitsin trailerin kylkeen. Älämöinti loppui heti. Huokaisten kävelin kopin eteen, kurkistaen luukusta sisään, jonka avasin. ” Moi poni ”, tervehdin Jonnaa, joka katsoi mua korvat höröllä. Kiipesin koppiin, rapsuttaen tammaa hiukan, irrottaen riimunnarun. Se vanhempi mies irroitti juuri puomia ja tuntiessaan sen aukeavan Jonna oli heti jo menossa.
” Venaas ny hetki ~ onks joku alla ? ” huudahdin, tosi rohkasevalla äänensävyllä, jatkaen: ” Saattaa olla ettei tästä tuu turhan helppoa. ” Sen jälkeen mä annoin hevosen peruuttaa, tietäen sen tavan rynnätä ulos. Niin se teki nytkin, jähmettyen kuin patsas ulkopuolelle, pää korkealle ja korvat hörössä. Sitten se hyökkäsi eteenpäin, mutta mä olin varautunut ja kiskaisin riimussa kiinni [ luojan kiitos ei sentään irti ! ] olevasta narkista. Jonna tunsi sen selvästi, pysähtyen, mutta alkaen stepata hervottomasti ja uhkasi nousta kahden jalan varaankin hiukan niitä etukavioitaan nostellen maanpinnalta samaan aikaan, mutta onneksi ei sitä sentään tehnyt, vaikka sain mä kaikkeni antaa, sen verran tekemistä oli kaikkialle potkivista jaloissa.
Kolme tallipihan muuta kaksijalkaista vaa kattos sivusta, kunnes Jonna steppas sen verran pelkästään, että mä pystyin keskittyy muuhunkin. ” Ni mihis tää vierää ? ” kysäisin, hymyillen mahdollisimman vakuuttavasti.
” Mä voin näyttää .. Oon Aida ”, sanoi nainen pitkässä vaaleassa tukassa, joka oli enimmäkseen ollut vain sivussa ja viittasi mua seuraamaan, tukka hulmahtaen. Mä nyökkäsin.
Pian oli Jonnaponipienoinen karsinassaan ja mä kattelin sitä hiukan varoen, siitä kun ei koskaan tiennyt. Näytti tosin siltä, että tamma oli jo aivan kuin kotonaan, tiedä sitten oliko se hyvä asia. Korvat hörössä se katteli mua ja Aidaa, joka oli juuri ehdottanut esittelykierrosta. Mä vastasin hymyillen myöntävästi. Ensi töikseen nainen esitteli mulle tallin kokonaan. Kuullessani hevosvapaasta alueesta, mun oli pakko tyrskähtää.
” Olkaa kilttejä ja kertokaa toi sitte Jonnallekkin ”, sanoin virnistellen, ruskeaa hiuskiehkuraa pyöritellen sormeni ympärillä katse häilyen heinähuoneen oven suunnassa, kääntyen sitten huvittuneen Aidan puoleen.
” Ei se nii paha voi olla ”, nainen sanoi, mutta mä pudistin päätäni.
” On se. ” Niille sanoille naurahtaen, me siirryttiin ulos.
Mä en voinut olla kummastelematta, kuinka hiljaista tallilla tuntui olevan, mutta Aida vain hymyili, kertoen mulle vastauksenkin: ” Nyt on tauko ja se yks sika on jossai ojanpohjalla nukkumassa. ”
” Sulla on tauko ja joudut esittelemään mulle paikkoja ? ” sanoin, mukamas kauhistuneenakin.
” Elämä on julmaa ”, vastasi Aida säälimättä, mutta kuitenkin virnuillen, enkä mä voinut vastata kuin toisella samanmoisella.
Kello alkoi olla lähellä puolta kahta, kun mä olin vihdoin saanut kaikki Jonnan tavarat paikoilleen sekä saanut luvan pistää Jonnan tarhaan pari kierrosta lisää sähkölankaa, lähdin etsiskelemään elämää. Toimistoon lopulta päädyin, siellä ahertavan Marianin seuraan. Juteltiin siinä niitä näitä, Marian kyseli miltä Weigel tuntui ja sellaista perusjuttua, kun se aamullakin trailerin kimpussa pyörinyt nuorimies ryntäsi sisään ovesta.
” Poni on irti ! ” ilmoitti suuri eleisesti käsiään levitellen, saaden meidän molempien ilmeet vähä kummastuneksi, ehkä hiukan säikähtäneiksikin. Sitten mä hymähdin lyhyesti, nuorukaisen jatkaessa; ” Mä vein sitä tarhaan, kun Aida sitä kerran ehdotti, eikä suostunu ite viemään kun jako ruokia ja mä sitten lähin sitä taluttelemaan, paljon se ähelsikin, mutta lopulta hyppäs hitto vie takajaloilleen ja tallas mun varpaille. ” Niin ilkeää kuin se olikin, mä aloin tässä kohtaa nauraa. Se oli aivan tajuton repeäminen, mutta ne viimeiset neljä lausetta tuli niin antaumuksella, että mun oli pakko. Tosin tiesin harvinaisen hyvin mistä toinen puhui ~ se oli yksi niistä kaikista Jonnan tempuista, astu varpaille ja säntää matkaan, ni ne päästää irti joka kerta. Mä olin jo oppinu varomaan sitä, mutta ponin tuntemattomat ? Hah.
” Ja sä et riuskana miehenä saa sitä kiinni ? ” kysäisi Marionkin huvittuneena, saaden sen miehen katsomaan närkästyneesti, mutta hei, ponilla oli säkää 145 centtiä niin tietysti odotettiin sellaisen olevan helposti kiinni otettavissa, jos kyseessä oli hyvä hevosihminen. Multa liikeni hiuman sääliä sitä nuorukaista kohtaan, tiesin kuinka Jonna osas pompottaa ihmisiä, jos tajusi ettei niillä ollut hajuakaan, miten ponin kanssa toimia.
” Mä tulen ”, sanoin sitten, kiertäen oven eteen jämähtäneen jätkän, painuen tallipihalle. Siellä olikin menossa aika kaaos, muut hevoset tarhoissaan olivat sentään ruuan takia aika rauhallisia. Ainakin oli tullut vilskettä ! Vanhempi mies, jonka mä olin ymmärtänyt Mick – nimiseksi, katsoi päätään raapien mun innoissaan laukkaavaa ponia ja Aida yritti kauraämpäri kädessään saada karkuun juoksevaa tammaa kiinni. Mä vislasin kimakasti ja Jonnan pää kääntyi heti mua kohti, tajuten selvästi, että leikki oli ohi. Oli kai tottunut siihen, että mä saisin sen keinolla millä hyvänsä kiinni. Mä kävelin sen luokse ja nappasin kiinni perässä laahanneesta riimunnarusta, vaikka tamma viime hetkellä vaihtoikin mielipidettään, alistuen kuitenkin, kun huomasi ettei pääsisikään karkuun. Sen sijaan tutki heti mun taskuni, mutta sai tyytyä pelkkään taputukseen. Sitten se seurasi mun perässä tarhaan, pitkän narun päässä stepaten. Kerran se yritti selvästi mun päälleni jyrätä, mutta mä vaan huitaisin sitä riimunnarulla ja se luovutti.
” Hömm anteeksi häiriö, jatkakaa ~ ” ilmoitin pihalle saapuneelle porukalle, käännyin katsomaan Aidaa. ” Tarviikste apua, että saatte kaikki päivän työt tehtyä tän viivästyksen jälkeen ? ” kysyin, saaden heti myöntävän vastauksen, tosin en naiselta. Se nimittäin tuli sen nuoren jätkän suusta, tosin sai sen jälkeen moittivan katseen Marianilta.
” Asia on sitte selvä ”, sanoin, yrittäen olla huomaamatta sen jätkän virnettä ~ jolla oli luultavammin muukin tarkoitus kuin työtaakan väheneminen. Aida kohautti harteitaan ja seurasi perässä.
Kun mä köröttelin taas tavaroista huomattavasti tyhjentyneessä Asconassani, oli kello lähemmäs yhdeksää. Oli tullut lorvittua tallilla taas ties kuinka kauan, olin autellut Aidaa ja Jimmyksi itsensä esitellyttä jätkää aika paljonkin, mutta silti oli niihin mennyt aikaa. Huokaisin aika tyhjentävästi, ajatellen mitä me oltiin ponin kanssa taas saatu aikaan ~ ainakin karkurin maine. Hymy kasvoillani haroin ruskeita hiuksiani, ajatellen oliko se sitten kuinka huono homma. No, hyvä ensivaikutelmahan oli tärkeä? Tiedä sitten miten me oltiin siinä onnistuttu.
/ kommentoiminen sallittu : ) en ole kyllä vielä päättänyt, postaanko näin vai erikan tekemällä tavalla, mutta nyt ainakin tällä tavoin.
