Post by felicia on Nov 29, 2010 8:04:28 GMT -5
Pureva pakkanen nipisteli tytön poskia. Lumi narskui alla paksujen ja korkeiden talvisaappaiden, tytön taivaltaessa tienvierustaa kohti päämääräänsä, Weigeliä. Ei Felicia Koubekista olisi päältä päin huomannut, että tätä jännitti. Ja huimasti jännittikin! Uusi ympäristö, uusi hevonen ja mikä tärkeintä, uusi mahdollisuus. Felicia kuvitteli mielessään tuota voikkoa ahaltekketammaa, Minishaa.
Niinhän se oli, ettei rakasta harrastusta vähällä unohtanut. Felicia oli saanut lähemmäs vuoden kitkutella ilman hevosia. Oli niin vaikeaa löytää sopivaa paikkaa, sopivaan aikaan. Onneksi hän oli taas kerran, kyllästyneenä kahvikuppi kädessään selaillut netissä palstoja ja äkännyt tämän kodikkaalta näyttävän paikan, Weigelin! Felicia oli hihkunut innoissaan nähtyään Minishan kuvan ja harkiten miettinyt monta päivää, uskaltaisiko soittaa paikan pääpomolle, Marian Weigelille. Felicia oli rohkaissut itsensä talonmiehen saattelemana ja tässä sitä oltiin! Pakkasta oli varmasti lähemmäs 20 astetta, mutta kädet tuntuivat silti nihkeiltä.
Päästyään tallipihaan, kaikki ajatukset kaikkosivat tytön päästä. Hän hengähti syvään ja jäi hetkeksi tutkimaan maalaismaisemaa. Tallirakennus nökötti houkuttelevana edessä ja oikealta, maneesista kuului ääniä. Tyttö reipastui ja lähti askeltamaan kohti tallia, jonka pienistä ikkunoista tulvi valoa.
Jämäkäntuntuinen ovi aukesi helposti ja Felicia astui nopeasti sisään, sulkien oven samalla perässään, ettei lämpö karkaisi. Tyttö meinasi oikein liikuttua, niin suloinen ja tuttu oli tuo hevosen ja heinän tuoksu. Felicia komensi itseään tunteilemasta ja tutki molemmille puolille levittäytyvää karsinarivistöä. Suurin osa niistä oli tyhjiä, taisivat olla ulkona tarhailemassa, Felicia tuumi. Yhtäkkiä kuului askelia edestäpäin ja Felicia jäykistyi. Kulman takaa tuli ratsastustamineissa solakka ja tummatukkainen mies. Mies näytti yhtä yllättyneeltä kuin Felicia itsekin, mutta sitten nuo kasvot sulivat hymyyn.
- Kappas, me emme olekaan tavanneet. Olen Mick Weigel. Mies ojensi kätenstä ja Felicia kätteli tätä hymyssäsuin.
- Pääsin juuri perille, olen Felicia Koubek. Mukava tutustua.
- Ahaa, aivan niin! Marian kertoikin, hän on juuri maneesissa ratsastamassa. Sitten mies vilkaisi kelloaan ja avasi taas suunsa:
- Hän tulee piakkoin, minun vuoroni. Miellyttävän tuntuinen mies iski silmää ja avasi viereisen karsinan oven, jossa oli varustettu mustankimo ori.
- Tämä tässä on Thani, etköhän opi tuntemaan tallin hevoset kunhan tänne asettaudut.
- Enköhän, vastasin hiukan epävarmasti hymyillen. Sitten takanani aukesikin ovi ja oviaukossa seisoi pienikokoinen nainen, toisessa kädessään tummanrautiaan orin ohjat.
- Sielläpäs on todella kylmä! Mick, olethan varmasti pukeutunut lämpimästi? Eipä näytä hääppöiseltä tuo sinun vaatetuksesi. Sitten nainen naurahti ja iski silmää Felicialle.
- No hei Felicia, eikös se ollutkin? Felicia nyökäytti ja väistyi kun Marian talutti ratsun karsinaansa. Hän vaihtoi muutaman sanan miehensä kanssa, ennenkuin Mick talutti hevosensa ulos.
Felicia asteli lähemmäs haflingeroria. Marian esitteli sen Loksuksi.
- Odotatko hetken, että saan tämän tästä alta niin näytän sitten paikkoja paremmin. Itseasiassa voisit kääntyä tuosta kulmasta oikealle ja jatkaa suoraan. Oven takaa löytyy heti vasemmalta satulahuone ja toimisto. Tuotko huoneesta sen tummansinisen loimen, mikä on siinä tuolin selkänojalla?
Felicia nyökkäsi ja lähti kipittämään. Hän oli painanut ohjeet tarkasti mieleensä ja löysi tiensä nopeasti loimen luokse. Toimisto yhdistettynä satulahuoneeseen näytti kotoiselta ja siellä tuoksui vahvasti nahka. Felicia nappasi tummansinisen loimen, jossa oli nimikirjailtu Kürzlich Lochen.
- Kiitos kovasti, Marian kiitteli ja heitti Felician tuoman loimen ratsunsa selkään. Sitten hän sulki oven ja nappasi varusteet mukanaan. Sitten hän alkoi puhua luontevasti Weigelin tilasta ja sen moninaista asukkaista. Felicia seurasi naista tämän viedessä varusteet paikoilleen. Silloin tällöin Felicia esitteli kysymyksiä tai vastaili niihin. Sisimmässään hän paloi halusta nähdä tuon voikon Minisha-tamman!
- Noniin, eiköhän perusasiat tässä tullut nyt kerrattua, Marian huokaisi hymyillen ja vei kätensä yhteen.
- Minisha taitaakin olla ulkona? Felicia kysyi ja hänestä selvästi paistoi halu tavata tamma. Naurahtaen Marian ohjasi Felicia ulos tarhalle, jossa käyskenteli upea voikko.
Felicia huokaisi nähdessään Minishan. Se oli vielä upeampi luonnossa, tietysti! Matka tarhalle oli lyhyt ja kiltisti Minisha asteli vastaan portille. Marian silitti tamman kaunista päätä hymyillen.
Felicia uskaltautui koskettamaan pehmyistä turpaa kämmenselällään. Lämmin ilma lehahti kädelle ja tyttö tiesi siltä seisamalta, mitä oli kaivannut.
Minishalla oli matkaavoittavat askeleet. Se käveli rennosti vierellä kun Felicia talutti sitä talliin. Ilta oli hämärtynyt ja Mick oli tullut maneesista jo, sillä Thani seisoi loimi päällä karsinassaan, maistellen tyytyväisenä heiniään. Marian ohjeisti Feliciaa Minishan kanssa ja kertoi tarpeellista infoa. Felicia ahmi ohjeita kuin pesusieni! Tamma oli käsiteltäessä oikein kiltti ja ruokahalukin oli selvästi hyvällä mallilla, Minishan ahmiessa heiniä.
Tästä tulisi taas yksi etappi matkanvarrella, Felicia mietti kävellessään tietä pitkin takaisin asuntoaan, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Tärkeä etappi, Felicia lisäsi mielessään ja hymyili tuleville Weigelissä vietetyille ajoille.
Mikäli ei haittaa, kirjoittelen välillä näin hän-näkökulmasta, mutta myös jonkin verran minä-näkökulmasta :)
Niinhän se oli, ettei rakasta harrastusta vähällä unohtanut. Felicia oli saanut lähemmäs vuoden kitkutella ilman hevosia. Oli niin vaikeaa löytää sopivaa paikkaa, sopivaan aikaan. Onneksi hän oli taas kerran, kyllästyneenä kahvikuppi kädessään selaillut netissä palstoja ja äkännyt tämän kodikkaalta näyttävän paikan, Weigelin! Felicia oli hihkunut innoissaan nähtyään Minishan kuvan ja harkiten miettinyt monta päivää, uskaltaisiko soittaa paikan pääpomolle, Marian Weigelille. Felicia oli rohkaissut itsensä talonmiehen saattelemana ja tässä sitä oltiin! Pakkasta oli varmasti lähemmäs 20 astetta, mutta kädet tuntuivat silti nihkeiltä.
Päästyään tallipihaan, kaikki ajatukset kaikkosivat tytön päästä. Hän hengähti syvään ja jäi hetkeksi tutkimaan maalaismaisemaa. Tallirakennus nökötti houkuttelevana edessä ja oikealta, maneesista kuului ääniä. Tyttö reipastui ja lähti askeltamaan kohti tallia, jonka pienistä ikkunoista tulvi valoa.
Jämäkäntuntuinen ovi aukesi helposti ja Felicia astui nopeasti sisään, sulkien oven samalla perässään, ettei lämpö karkaisi. Tyttö meinasi oikein liikuttua, niin suloinen ja tuttu oli tuo hevosen ja heinän tuoksu. Felicia komensi itseään tunteilemasta ja tutki molemmille puolille levittäytyvää karsinarivistöä. Suurin osa niistä oli tyhjiä, taisivat olla ulkona tarhailemassa, Felicia tuumi. Yhtäkkiä kuului askelia edestäpäin ja Felicia jäykistyi. Kulman takaa tuli ratsastustamineissa solakka ja tummatukkainen mies. Mies näytti yhtä yllättyneeltä kuin Felicia itsekin, mutta sitten nuo kasvot sulivat hymyyn.
- Kappas, me emme olekaan tavanneet. Olen Mick Weigel. Mies ojensi kätenstä ja Felicia kätteli tätä hymyssäsuin.
- Pääsin juuri perille, olen Felicia Koubek. Mukava tutustua.
- Ahaa, aivan niin! Marian kertoikin, hän on juuri maneesissa ratsastamassa. Sitten mies vilkaisi kelloaan ja avasi taas suunsa:
- Hän tulee piakkoin, minun vuoroni. Miellyttävän tuntuinen mies iski silmää ja avasi viereisen karsinan oven, jossa oli varustettu mustankimo ori.
- Tämä tässä on Thani, etköhän opi tuntemaan tallin hevoset kunhan tänne asettaudut.
- Enköhän, vastasin hiukan epävarmasti hymyillen. Sitten takanani aukesikin ovi ja oviaukossa seisoi pienikokoinen nainen, toisessa kädessään tummanrautiaan orin ohjat.
- Sielläpäs on todella kylmä! Mick, olethan varmasti pukeutunut lämpimästi? Eipä näytä hääppöiseltä tuo sinun vaatetuksesi. Sitten nainen naurahti ja iski silmää Felicialle.
- No hei Felicia, eikös se ollutkin? Felicia nyökäytti ja väistyi kun Marian talutti ratsun karsinaansa. Hän vaihtoi muutaman sanan miehensä kanssa, ennenkuin Mick talutti hevosensa ulos.
Felicia asteli lähemmäs haflingeroria. Marian esitteli sen Loksuksi.
- Odotatko hetken, että saan tämän tästä alta niin näytän sitten paikkoja paremmin. Itseasiassa voisit kääntyä tuosta kulmasta oikealle ja jatkaa suoraan. Oven takaa löytyy heti vasemmalta satulahuone ja toimisto. Tuotko huoneesta sen tummansinisen loimen, mikä on siinä tuolin selkänojalla?
Felicia nyökkäsi ja lähti kipittämään. Hän oli painanut ohjeet tarkasti mieleensä ja löysi tiensä nopeasti loimen luokse. Toimisto yhdistettynä satulahuoneeseen näytti kotoiselta ja siellä tuoksui vahvasti nahka. Felicia nappasi tummansinisen loimen, jossa oli nimikirjailtu Kürzlich Lochen.
- Kiitos kovasti, Marian kiitteli ja heitti Felician tuoman loimen ratsunsa selkään. Sitten hän sulki oven ja nappasi varusteet mukanaan. Sitten hän alkoi puhua luontevasti Weigelin tilasta ja sen moninaista asukkaista. Felicia seurasi naista tämän viedessä varusteet paikoilleen. Silloin tällöin Felicia esitteli kysymyksiä tai vastaili niihin. Sisimmässään hän paloi halusta nähdä tuon voikon Minisha-tamman!
- Noniin, eiköhän perusasiat tässä tullut nyt kerrattua, Marian huokaisi hymyillen ja vei kätensä yhteen.
- Minisha taitaakin olla ulkona? Felicia kysyi ja hänestä selvästi paistoi halu tavata tamma. Naurahtaen Marian ohjasi Felicia ulos tarhalle, jossa käyskenteli upea voikko.
Felicia huokaisi nähdessään Minishan. Se oli vielä upeampi luonnossa, tietysti! Matka tarhalle oli lyhyt ja kiltisti Minisha asteli vastaan portille. Marian silitti tamman kaunista päätä hymyillen.
Felicia uskaltautui koskettamaan pehmyistä turpaa kämmenselällään. Lämmin ilma lehahti kädelle ja tyttö tiesi siltä seisamalta, mitä oli kaivannut.
Minishalla oli matkaavoittavat askeleet. Se käveli rennosti vierellä kun Felicia talutti sitä talliin. Ilta oli hämärtynyt ja Mick oli tullut maneesista jo, sillä Thani seisoi loimi päällä karsinassaan, maistellen tyytyväisenä heiniään. Marian ohjeisti Feliciaa Minishan kanssa ja kertoi tarpeellista infoa. Felicia ahmi ohjeita kuin pesusieni! Tamma oli käsiteltäessä oikein kiltti ja ruokahalukin oli selvästi hyvällä mallilla, Minishan ahmiessa heiniä.
Tästä tulisi taas yksi etappi matkanvarrella, Felicia mietti kävellessään tietä pitkin takaisin asuntoaan, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Tärkeä etappi, Felicia lisäsi mielessään ja hymyili tuleville Weigelissä vietetyille ajoille.
Mikäli ei haittaa, kirjoittelen välillä näin hän-näkökulmasta, mutta myös jonkin verran minä-näkökulmasta :)
) löytänyt mitään kirjoitusvirheitä 
