Post by sohvi on Dec 18, 2010 9:50:46 GMT -5
Päädyin rankan yötyövuoron jälkeen Weigeliin. Aida puuhasi hikihatussa karsinoiden putsauksessa, selvästikin Jimmy oli jättänyt työn hänen harteilleen. Olin kävelemässä hakemaan Tiitun hoitovälineitä, kun sydämeni nousi kurkkuun ja säikähdin totaalisesti. Hoitokarsinasta kurkki jumalattoman kokoinen roteva kimo hevonen. Olin varma, että jos tuo otus olisi ollut koira, se olisi heiluttanut vimmatusti häntää ja pyrkinyt pusuttelemaan naamaani. Peräännyin pari askelta taaksepäin, ihan varmuuden vuoksi. Jättiläisen takaa tuli sievä, hoikka nainen joka ei selvästikään ollut huomannut minua. ”Ai hei! Olen Erika ja omistan tämän hellyttävän Apen”, Erika esittäytyi säteilleen. En saanut sanaakaan suustani, vaan tuijotin heitä vuoron perään. Ja kaiken nolouden huipuksi silmäkulmistani rupesi vuotamaan kyyneliä. ”Okei, okei.. Nyt ihan rauhassa, tule tänne istumaan. Kaikki on ihan hyvin”, Erika rauhoitteli ja talutti minut istumaan penkille. Eihän minulla mitään hätää ollut. ”Eieiei! Mulla on kaikki hyvin, säikähdin vaan kuoliaakseni ja olen tosi herkkä.. Kuten näkyy”, yritin selitellä. Itkin aina, jopa silloin kun nauran. Se on vain paha tapani, mutta uudelle ihmiselle se oli varmasti järkytys. ”Huh, hyvä homma. Mä jo ehdin pelästyä, että Ape on aiheuttanut sulle sydänkohtauksen. Mikä sun nimi muuten on?” Erika kysyin huokaillen. ”Sophie tai Sohvi, kummin tahansa. Omistan sen trakehner Tiitun, se häslä tamma”, kerroin ja rupesimme keskustelemaan tämän jälkeen enemmän. Kun olin saanut Erikalle kerrottua, että minulla ei ole hätää, niin sovimme, että joku päivä lähdettäisiin yhdessä maastoon. ”Se olisi todella kivaa”, nyökyttelin hymyillen.
Tiitu seisoskeli tarhassa loimi päällään. Se näytti oikein kerjäävän sisälle pääsyä, ulkona kylmässä olo ei houkutellut minun lapsosta. ”Hei kulta, miten menee?” aloitin päivittäisen lässyttelyni. ”Hyvinhän pyyhkii”, kuulin lievän sarkasmin takaaltani. ”Perhana Jimmy! Etkö sä tiennyt, että ihmisiä ei saa säikytellä”, karjaisin saatuani säikähdyksen kuriin ennen kyyneliä. ”Sori sori”, Jimmy hekotti oikein sydämensä pohjasta. ”Olisit nähnyt ilmeesi”, se jatkoi eikä enää pysynyt kunnolla pystyssä. Nappasin nopeasti lunta käteeni ja yritin heittää sen Jimmyn kaunista naamaa kohti. Hän kuitenkin ehti väistää, mutta se ei lopettanut nauramista – räkättäminen sen kuin lisääntyi. Käännyin ja lähdin hakemaan Tiitua sisälle. Takaaltani kuulin edelleen Jimmyn nauravan.
Erika oli Apen kanssa jo ehtinyt lähteä, joten pääsimme hoitokarsinaan ilman Tiitun esityksiä toisille hevosille. Harjasin Tiitua sen napostellessa tuomiani porkkanoita. ”Sinun pitää pysyä linjoissasi vaikka onkin joulu tulossa”, hekotin Tiitun kerjätessä uutta makupalaa. Valjastin extra nopeasti Tiitun sillä se ei ollut mitenkään hyvän tuulinen porkkanoiden loppuessa. ”Joojoo, mä tiedän että sä et tykkää koulusatulasta mutta anna olla jo”, yritin rauhoitella tammaa samalla kun kiinnitin kypärää päähäni. ”Jos herra on sitä mieltä, niin hän voi sitten tiskata omat tiskinsäkin aamulla!”, kuulin Marianin äänen nousen oktaavin ylöspäin ja lause oli lähellä huutamista. Olin juuri nappaamassa hanskat ja pakenemasta paikalta Tiitun kanssa, kunnes.. ”Ai hei Sophie. Anteeksi, että joudut näkemään tämä, ei toistu enää koskaan”, Marian säteili aivan kun mitään ei olisi tapahtunut, hänessä on hienon naisen ainesta. ”Joo, ei mitään. Mä tiedän minkälaisia miehet ovat kun jättävät tiskit tiskaamatta tai likaiset bokserit sängyn alle”, hymyilin ja käännyin ovelle päin. Yritin toistamiseen paeta paikalta, mutta onneni ei kääntynyt vielä. ”No niinpä!”, Marian mulkaisi miestään ja jatkoi ”mitä mieltä sinä olet, jos mies ei suostu auttamaan vaimoaan yhden ainoan kerran?”. Katselin silmät pyöreinä avioparia ja mietin tarkkaan mitä sanoa. ”En tiedä mitä sanoa, mutta te olette joka päivä samoissa paikoissa, kotona, tallilla, kaikkialla, joten ehdotan että siedätte toisianne. Ja tosiaan mun pitää ihan oikeesti mennä”, yritin saada tallin omistajat sovintoon ja päästä Tiitun kanssa maastoon. Marian nyökkäsi ja hipsin ulos.
Nousin selkään tallin pihalla ja säädin jalustimet sopivan pituisiksi. Lähdimme metsää kohti, tarkoituksena oli tutustua ihan lähipiiriin eikä mennä pidemmälle. Tiitu kulki nätisti pitkillä ohjilla, se ei kovinkaan paljon ollut meno tuulella eikä laittanut pahitteeksi virkistyä maastossa. Harvoin käytetty tie, jota pitkin kuljimme, näytti erittäin tasaiselta, joten uskalsin ottaa hieman ravia. Tamma kulki nätisti, askeleet olivat varmat eikä uusi ympäristö häirinnyt pahasti. Kaksi kertaa sai Tiitu ottaa hieman sivuliirtoa kun oksilta tippui juuri nenän eteen lunta. Saavuimme muutamien uusien polkujen johdattelemalle pellolle. Peltoon oli selkeät painaumat muiden hevosten jäljistä, joten uskaltauduimme lumen sekaan. Tiitu ei aluksi tykännyt yhtään, että sen sievät jalat upotettiin kylmään lumeen, mutta päästessään reippaampaan vauhtiin, ei tuntunut lumi enää missään. Ravasimme ja laukkasimme hetken aikaa pellolla, kunnes käännyimme takaisin sille polulle mistä olimme tulleet. Olimme pian taas tallin pihalla, enkä ollut eksynyt kertaakaan.
Harjasin ja putsasin Tiitun läpikotaisesti. Katsoin vielä tamman jalat, etteivät ne olleet saaneet liikaa kylmää. Tamma sai jäädä hetkeksi aikaa lämmittelemään sisälle, mutta pian sen heitin tarhaan. Saatuani Tiitun tarhaan ja tavarat paikoilleen tuli Marin luokseni. ”Anteeksi tuo aikaisempi”, hän pahoitteli ja näytti oikeasti kärsivän sitä, että olin kuullut heidän riidan. ”Marian, minä olen aikuinen, sinä olet aikuinen ja meillä molemmilla on lapsenmieliset typerät miehet (sori Mick!)”, hymyilin ja kehotin pitää pään pystyssä. ”No niinpä! Mutta Mick ansaitsi kuulla hieman vastaväitteitä”, Marian nauroi ja yhdyin nauramiseen.
Kello rupesi jo näyttämään niin paljon, että minun piti lähteä kotia päin. Olin iloinen, että olin päässyt tutustumaan tallin porukkaan paremmin. Talli ilman liiallista draamaa, ei olisi mitään!
--
Pahoittelen, jos laitoin mukaan liikaa teidän, Marian ja Mickin, välistä kinaa. Tykkään vain draaman täyteisistä kertomuksista, ensikerralla kirjoitan normaalin päivän
Tässä tarinassa tosiaan vähän kaikenlaista sorttia, jokainen osapuoli pääsee tutustumaan minuun ja minä teihin!
Tiitu seisoskeli tarhassa loimi päällään. Se näytti oikein kerjäävän sisälle pääsyä, ulkona kylmässä olo ei houkutellut minun lapsosta. ”Hei kulta, miten menee?” aloitin päivittäisen lässyttelyni. ”Hyvinhän pyyhkii”, kuulin lievän sarkasmin takaaltani. ”Perhana Jimmy! Etkö sä tiennyt, että ihmisiä ei saa säikytellä”, karjaisin saatuani säikähdyksen kuriin ennen kyyneliä. ”Sori sori”, Jimmy hekotti oikein sydämensä pohjasta. ”Olisit nähnyt ilmeesi”, se jatkoi eikä enää pysynyt kunnolla pystyssä. Nappasin nopeasti lunta käteeni ja yritin heittää sen Jimmyn kaunista naamaa kohti. Hän kuitenkin ehti väistää, mutta se ei lopettanut nauramista – räkättäminen sen kuin lisääntyi. Käännyin ja lähdin hakemaan Tiitua sisälle. Takaaltani kuulin edelleen Jimmyn nauravan.
Erika oli Apen kanssa jo ehtinyt lähteä, joten pääsimme hoitokarsinaan ilman Tiitun esityksiä toisille hevosille. Harjasin Tiitua sen napostellessa tuomiani porkkanoita. ”Sinun pitää pysyä linjoissasi vaikka onkin joulu tulossa”, hekotin Tiitun kerjätessä uutta makupalaa. Valjastin extra nopeasti Tiitun sillä se ei ollut mitenkään hyvän tuulinen porkkanoiden loppuessa. ”Joojoo, mä tiedän että sä et tykkää koulusatulasta mutta anna olla jo”, yritin rauhoitella tammaa samalla kun kiinnitin kypärää päähäni. ”Jos herra on sitä mieltä, niin hän voi sitten tiskata omat tiskinsäkin aamulla!”, kuulin Marianin äänen nousen oktaavin ylöspäin ja lause oli lähellä huutamista. Olin juuri nappaamassa hanskat ja pakenemasta paikalta Tiitun kanssa, kunnes.. ”Ai hei Sophie. Anteeksi, että joudut näkemään tämä, ei toistu enää koskaan”, Marian säteili aivan kun mitään ei olisi tapahtunut, hänessä on hienon naisen ainesta. ”Joo, ei mitään. Mä tiedän minkälaisia miehet ovat kun jättävät tiskit tiskaamatta tai likaiset bokserit sängyn alle”, hymyilin ja käännyin ovelle päin. Yritin toistamiseen paeta paikalta, mutta onneni ei kääntynyt vielä. ”No niinpä!”, Marian mulkaisi miestään ja jatkoi ”mitä mieltä sinä olet, jos mies ei suostu auttamaan vaimoaan yhden ainoan kerran?”. Katselin silmät pyöreinä avioparia ja mietin tarkkaan mitä sanoa. ”En tiedä mitä sanoa, mutta te olette joka päivä samoissa paikoissa, kotona, tallilla, kaikkialla, joten ehdotan että siedätte toisianne. Ja tosiaan mun pitää ihan oikeesti mennä”, yritin saada tallin omistajat sovintoon ja päästä Tiitun kanssa maastoon. Marian nyökkäsi ja hipsin ulos.
Nousin selkään tallin pihalla ja säädin jalustimet sopivan pituisiksi. Lähdimme metsää kohti, tarkoituksena oli tutustua ihan lähipiiriin eikä mennä pidemmälle. Tiitu kulki nätisti pitkillä ohjilla, se ei kovinkaan paljon ollut meno tuulella eikä laittanut pahitteeksi virkistyä maastossa. Harvoin käytetty tie, jota pitkin kuljimme, näytti erittäin tasaiselta, joten uskalsin ottaa hieman ravia. Tamma kulki nätisti, askeleet olivat varmat eikä uusi ympäristö häirinnyt pahasti. Kaksi kertaa sai Tiitu ottaa hieman sivuliirtoa kun oksilta tippui juuri nenän eteen lunta. Saavuimme muutamien uusien polkujen johdattelemalle pellolle. Peltoon oli selkeät painaumat muiden hevosten jäljistä, joten uskaltauduimme lumen sekaan. Tiitu ei aluksi tykännyt yhtään, että sen sievät jalat upotettiin kylmään lumeen, mutta päästessään reippaampaan vauhtiin, ei tuntunut lumi enää missään. Ravasimme ja laukkasimme hetken aikaa pellolla, kunnes käännyimme takaisin sille polulle mistä olimme tulleet. Olimme pian taas tallin pihalla, enkä ollut eksynyt kertaakaan.
Harjasin ja putsasin Tiitun läpikotaisesti. Katsoin vielä tamman jalat, etteivät ne olleet saaneet liikaa kylmää. Tamma sai jäädä hetkeksi aikaa lämmittelemään sisälle, mutta pian sen heitin tarhaan. Saatuani Tiitun tarhaan ja tavarat paikoilleen tuli Marin luokseni. ”Anteeksi tuo aikaisempi”, hän pahoitteli ja näytti oikeasti kärsivän sitä, että olin kuullut heidän riidan. ”Marian, minä olen aikuinen, sinä olet aikuinen ja meillä molemmilla on lapsenmieliset typerät miehet (sori Mick!)”, hymyilin ja kehotin pitää pään pystyssä. ”No niinpä! Mutta Mick ansaitsi kuulla hieman vastaväitteitä”, Marian nauroi ja yhdyin nauramiseen.
Kello rupesi jo näyttämään niin paljon, että minun piti lähteä kotia päin. Olin iloinen, että olin päässyt tutustumaan tallin porukkaan paremmin. Talli ilman liiallista draamaa, ei olisi mitään!
--
Pahoittelen, jos laitoin mukaan liikaa teidän, Marian ja Mickin, välistä kinaa. Tykkään vain draaman täyteisistä kertomuksista, ensikerralla kirjoitan normaalin päivän
Tässä tarinassa tosiaan vähän kaikenlaista sorttia, jokainen osapuoli pääsee tutustumaan minuun ja minä teihin!
