Post by fawn on Jan 2, 2011 12:53:18 GMT -5
skannerittoman laadukas kuva musta ja jonnasta joistain kisoista
2. tammikuuta 2011 – pilvenpiirtäjiä
Lukitsin mun kärryni ovet hiukan haukotellen, hiuksianikin pörröttäen. Mua väsytti, vaikka kellokin oli jo lähemmäs kahtatoista, joka tosin ei mulle ollu kovin myöhään. Arkiviikko oli käynnissä ja edellisenä iltana mulla oli mennyt töissä yöhön saakka, joka selittikin mun väsymykseni. Mutta poni se oli hoidettava silti.
Ekaks astellessani sisään tajusin tallin olevan täysin autio. Aida ja Jimmy oli varmaa karannu jonnekki taukonsa ajaksi ( ei toki yhdessä, mitä te ny ajattelette ! ), ja muut nyt oli jossain. Mä nappasin alkutöikseni mun ponineitini riimunnarun messiin ja kopistelin ulos. Siellä se oli tarhassaan, hamuillen maasta heinänjämiä, mutta mut nähdessään pää nousi ylös salamana ja seuraavaksi sitä oltiinkin toisella puolella tarhaa. Mä tuhahdin aika turhautuneena. Sentään oli Aida ja Jimmy oppinu sen temppuja sen verran, että neiti juoksenteli vapaana enää harvoin.
” Poniiiiiii ~ ” mä maanittelin sitä kättäni ojentaen. Tuliko se ? Ei.
Puolen tunnin kuluttua Jonna kurkkisteli karsinasta tummilla, suurilla silmillään. Jotain se poni sentään osasi ~ karsinasta ei tultu pois ilman lupaa. Olishan täällä ollu hoitokarsinatkin, mutta itse tykkäsin hoitaa sen ihan omassa karsinassaan. Vasten mun tavallisia periaatteita en ollu sitonu sitä ees kiinni. Pian kuitenkin olin sen jo kiiltäväksi sukinut ja varustanutkin.
Suuntasin kohti maneesia, ja sisälle päästyäni sain huomata etten ollutkaan ainoa. Joku jota en vielä tuntenut, ratsastelin siellä trakehnertammalla, jonka itse olin oppinut tuntemaan nimellä Tiitu. Kai se siellä selässä keikkuja oli omistaja, muistini mukaan joku Sophie tai vastaava. Mutta suurimman järkytyksen muhun aiheutti siellä ne esteet, jotka tällä hetkellä ravaava kaksikko luultavammin aikoi ylittää. Nehän oli kuin jotain pilvenpiirtäjiä, mä ja Jonnahan juostaisiin noiden ali ! Itseni hiukan kooten sitten, siinä ovella könöttäessämme, talutin ponin keskihalkaisialle. Jonna ei tutusti voinut olla hetkeäkään paikoillaan ja kyttäsi esteitä herpaantumatta.
Jonkin ajan päästä me jo ravailtiinkin, kun Tiitu ja sen omistaja nostivat hetken laukkaharjoittelun jälkeen vielä kerran laukan ja suuntasivat yhdelle jättimäiselle pystylle. Mun oli pakko seurata sitä, vaikka olisihan mulla ollut omassakin ponissa hommaa. Mutta ne liisi yli sen esteen kuin olisi lentäneet.
Sen enempää mä en toiseen ratsukkoon kiinnittänyt huomiota, kun sai oman heposenkin kanssa puurtaa otsa hiellä. Mie olin sinä päivänä päättäny hypätä. Oltiinhan me parit kisat kahlattu läpi ihan kunniallakin ja meil oli yks sinivalkonen ruusukekkin.
Meijän lämmittelytouhu sujui ihan hyvin ja jossain kohtaa Tiitu omistajineen katosivat. Mä katselin niitä esteitä, miettien miten niitä madaltaisiin ja päädyin selästä alas ~ ja arvatkaa mitä käy kun yrität siinä pistää estettä kuntoon ylivilkasta ponia samalla pitäen. Hengissä kuitenkin selvisin, nähtävästi, kun seuraavaksi taas istuin Jonnan selässä, tiiraten harjoitusravista esteitä. Sitten mä nosti laukan ja ohjasin ponia semmoiselle seitsemänkymppiselle pystylle. Puomit oli valkopunasinisiä. Mutta takaisin asiaan, Jonna meni kaaressa, tehden varsinaisen haamuhypyn yli. Korostaakseen olemusta, joka kertoi ’ näähän on iha maahankaivettuja ’, tamma potkaisi esteen päällä toista takajalkaansakkin taaksepäin ja mie älähdin sille. Jos me näin hypättiin niin kaikki puomit lentelis. Mutta Jonnan jalka ei osunut puomiin, mikä oli sinänsä ihme.
Se olikin sitten ainoa seitsemänkymppinen, pieneksi alkupalaksi. Kolme muuta oli yheksänkympin pysty, metrin pysty ja samankorkuinen okseri. Eipä tammalla ollut mitään vaikeuksia. Sen sijaan mulla oli tehtävää selässä pitää intoa puhkuva poni hallinnassa, sen verran sain kestää lentäviä takapäitä ja semmoisia. Emmää kauaa hypänny, kun lähdin ulos, päättäen kääntyä maastossa. Olin juuri katoamassa pihasta, kun kuulin huudon takanani. Sielä puksutti nainen, Erikaksi oppimani, ison valkoisen jättiläisen kanssa. Kuin Himalajan lumimi.. lumihevonen. Irvistin ajatuksilleni ja odotin, kunnes molemmat oli siinä meidän vieressä. Jonna katseli suurta lajitoveriaan hieman epäilen, stepaten mun allani.
” Ookste maastoon menossa ? ” kysäisi nainen hymyillen leveästi. Mä hymyilin takaisin.
” Joo, mut vaa käveleen hieman ”, sanoin, Jonnan edelleen olevan varma että se valkoinen, karvainen möhkäle oli tullut paikalle koska aikoi syödä Jonnan. Ape itse näytti lähinnä tylsistyneenä, mutta heräsi vähän Erikan kavutessa selkään. Mulla ei ollut hajuakaan miten se sinne pääsi, hevonen kun oli tuollaista koko luokkaa, sehän oli samanlainen pilvenpiirtäjä kuin esteet maneesissa.
” Me tullaa messii, ei tässä nyt suurempaa reissua kaivatakkaan ”, ilmoitti nainen iloisesti ja hymyillen yhä kuin hangon keksin. Moinen hyvän tuulisuus sai mutkin hyvälle tuulelle !
Ei me kauaa kävelty, oltiin pian jo takasin päin. Erika oli tosissaan osoittautunut mukavaksi ja iloiseksi seuraksi, enkä ollut ollenkaan pahoillani toisen mukaan tulosta.
Pian poni kuitenkin oli taas tarhassaan ja haisteli tarhakaveriaan kuin se olisi ollut aivan uusi tuttavuus. Hymähdin sille pienesti ja kävelin talliin sisälle. Siellä ei näkynyt ketään. Tein vielä joitain töitä, kunnes vilkaisin kelloani. Piti sitä taas palata töihin autojen pariin ~ mitäs olin hakenut korjaamoon töihin. Nojaa, pahempikin työ voisi olla.
/ mä tiedän, otsikko on tosi luova (Y) tä on äärimmäisen tylsä tarina. ainakin mun mielestäni. ja tätä pientä pätkää kirjoitettiin yli kuukausi ? mussa on jotain vialla.
