Post by Aida on Jan 23, 2011 3:53:02 GMT -5
Vaihteeksi tekstiä ensimmäisessä persoonassa pitäytyen...
"Mitä tänään syödään?"
"En mä tiiä. Mitä kaapissa on?"
"Ei oikein mitään."
"No sit käydään kaupassa."
"Voi Aida, sä olet aina niin viisas. Murukulta, mä en itse olisikaan älynnyt, että kun ei ole ruokaa, pitää käydä kaupassa."
"Pää kiinni, Jimmy."
"Mäkin sua, rakas."
"Pää kiinni, mä sanoin!"
"Voi toista, alatko sä hermostua muhun?"
"Aloin jo kauan sitten."
Yhtäkkiä on kulunut kolme viikkoa siitä, kun minusta ja Jimmystä tuli kämppäkavereita. Jossakin vaiheessa lakkasin etsimästä oikeaa vuokrakämppää remonttievakkoni ajaksi, kun asiat järjestyivät niin sujuvasti: saimme sovittua Jimmyn kanssa vuokranmaksusta (maksutapana riihikuiva käteinen, senkin likaismieliset... vaikka oli Jimmyllä vaihtoehtojakin) ja niin vain huomasin saaneeni käyttööni vara-avaimen ja oleskelutilan vuodesohvan. Jotenkin kaikki vain lutviutui. Totuimme järjestelyihin. Totuimme näkemään toisiamme joka ikinen päivä. Ärsytimme toisiamme. Kinastelimme.
Ärsytämme toisiamme yhä ja kinastelemme harva se hetki, tuumaan tuijottaessani itseäni peilistä paettuani hermoille käyvää Jimmyä kylpyhuoneeseen. Se asia tuskin tulee koskaan muuttumaan, jatkan aprikoimista. Minun ja Jimmyn välillä tulee todennäköisesti aina olemaan kitkaa. Paitsi että olemme lähes äärimmäisyyteen saakka erilaisia ihmisiä, mikä jo osaltaan aiheuttaa välillemme hienoisen kuilun, me myös vain syystä tai toisesta tunnumme nauttivan saadessamme kiristää toistemme pinnaa. Tai siis, Jimmy nauttii kiristäessään minun pinnaani. Minä olen aina ollut se harmiton henkilö, joka ei tahdo kenenkään vihoja niskaansa ja on mieluummin hiljaa kuin ottaa sen riskin, että joku loukkaantuu tai suuttuu.
Minun hermojeni lisäksi ratkaisustamme kärsii Jimmyn naistenmiehyys: nyt hän ei voi ainakaan omaan kotiinsa raahata yhden yön valloituksiaan, sillä valloitusparat saattaisivat katsoa minua hivenen pahalla silmällä.
"Aiotko sä jumittaa siellä kauankin? Meidän pitäisi mennä, jos aiotaan välttää Marianin iänikuinen ole-ajoissa-ja-tee-duunisi-niin-saat-liksasi -saarna!" kuulen Jimmyn huhuilevan oven takana.
"Joo joo. Mä tulen", tuhahdan vain ja pyöritän silmiäni itsekseni - okei, olisi ehkä helpompaa asua ihan kenen tahansa muun nurkissa. Ja hermojasäästävämpää.
"Saat kohta kävellä!"
"Sua täällä kyllä yleensä odotellaan, jos ollaan jonnekin lähdössä, herra Salaisen Aikakoneen Omistaja", murahdan takaisin ja tartun kylpyhuoneen oven kahvaan.
"No no, kylläpä sitä nyt ollaan pii-AUURRGH!"
Olen vähällä hypätä nahoistani, kun Jimmy rääkäisee kuin tuskaansa valittava eläin. Minulla kestää hetken aikaa saada kurkkuun pompannut sydämeni tungettua takaisin sille varattuun koloseen, ja siinä ajassa tajuan iskeneeni Jimmyä ovella. Mies on seissyt oven takana niin, että sai nyt ovesta päähänsä. Jimmy kiroilee ja hänen nenänsä vuotaa verta ja minä nauran. Jimmyn syväksi järkytykseksi minä nauran.
"Perrrkele, mitä **ttua sä naurat, nainen?! **ttu s**tana!"
"Eikö äitis opettanut, ettei nokkaa kannata työntää ihan kaikkialle?" kysyn naurun lomasta. "Olisit sä voinut ehkä seistä vähän kauempana ovesta..."
"Ai nyt se on mun oma vika, että sä isket mua ovella päähän?"
"Voi kulta rakas, mistä mä olisin voinut tietää, että sä seisot nenä kiinni ovessa? Äh, älä nyt mökötä, tule tänne niin pistetään vähän kylmää sun niskaasi, että toi nenäverenvuoto tyrehtyy. Äläkä tahri paikkoja."
"Kyllä äiti, en äiti", Jimmy mutisee.
Olisi taatusti helpompaa ja hermojasäästävämpää asua jossakin muualla, mutta todennäköisesti myös tylsempää.
Olemme lopulta kuitenkin hieman myöhässä töistä, sillä Jimmyn nenäverenvuoto ei yksinkertaisesti ottanut tyrehtyäkseen, ei sitten millään. Luikimme talliin Marianin varalta ympärillemme pälyillen. Naista ei kuitenkaan näy, joten huokaisemme helpotuksesta.
"Luojan kiitos, ettei Marian..."
"Etten mitä?" Marianin ääni kantautuu selkiemme takaa ja keskeyttää Jimmyn lauseen.
"Katos Marian, siinä paha missä mainitaan!" Jimmy töräyttää, kun käännymme kumpikin katsomaan Mariania ja yritämme näyttää viattomilta ja siltä, ettemme suinkaan tuntisi jääneemme kiinni suorastaan suoraan rysän päältä, tulossa töihin myöhässä.
"Etten mä mitä?" Marian kysyy epäluuloisena.
"Ettet sä huomannut meidän olevan myöhässä", sanon vilpittömästi. "Mutta taisit sä huomata. Jimmyn nenä alkoi vuotaa, eikä se loppunut millään."
"Verta", Jimmy sanoo, kun Marianin kulmat kohoavat kohti hiusrajaa.
"Niin, siis sen nenä vuosi verta. Koska... koska mä iskin sitä ovella päähän. Koska se seisoi ihan oven takana", takeltelen ja tunnen punastuvani pikkuhiljaa - hitsi, miksi minä selittelen, minähän saan kaiken kuulostamaan tekosyiltä ja hätäselityksiltä!
"Ookkei..." Marian sanoo, ja kuulen hänen äänestään, kuinka hän miettii lauseideni olemattomia todellisia piilomeinauksia. Pahus. "Yyymmärrän. Te ootte totta tosiaan myöhässä ja nyt teillä on aikamoinen kiire. Hevoset hyppii kohta kattoon, jos ne ei saa sapuskojaan."
"Me mennään laittamaan niitä ruokia", sanon kiireesti ja kiskon Jimmyn perässäni, ennen kuin Marian ehtii sanoa mitään muuta.
"Mä jo luulin, että me selvittiin säikähdyksellä..." Jimmy mutisee, kun käymme hommiin ja ryhdymme toteuttamaan Marianille lupaamaani ruokintaa.
"No aika helpollahan me päästiin", huomautan ja keskityn mittaamaan rehuannoksia Jimmyn viskoessa hevosille heiniä.
Olemme juuri saaneet nälkäiset hevoset hiljennettyä tyrkkäämällä niille sapuskat nassujen eteen, kun Marian ja Mick pyörähtävät talliin. Pysähdyn kesken luudankurkotuseleen ja tuijotan heitä.
"Mihin te ootte menossa?" katson tavallista pynttääntyneempää pariskuntaa. "Noin hienoina ja kaikkea."
"Äh, jotkut kissanristiäiset vaan", Mick sanoo vähättelevästi.
"Itse asiassa ristiäiset tosiaan, muttei kissan vaan tuttavaperheen lapsen", Marian sanoo.
"Voi", huuliltani karkaa kaihoisa voihkaisu - pienet lapset ovat sitten ihania. Itse asiassa pidän lapsista, niin niistä pienistä kuin vähän isommistakin, niin kauan kun ne eivät ole omia eli kun niistä pääsee joskus eroonkin. Voihkaisuni ei jää huomaamatta muilta, ja Jimmy kysyykin kiusoitellen:
"Ei suinkaan Aidalla ole vauvakuumetta?"
"Ei", sanon jämäkästi. "Mä en halua lapsia. En omia. On ne muuten ihan kivoja."
Marian katsoo minua päätään kallistaen, silmiään hieman siristäen ja vinosti hymyillen.
"Sä olet vielä nuori", hän tuumaa. "Voi olla, että sun mielesi joskus muuttuu."
"Voi olla, mutta se mielenmuutos ei kyllä ole ajankohtainen vielä moneen, moneen vuoteen", totean. "Mulle riittää ihan hyvin se, että joudun vahtaamaan noita ponielukoita ja Jimmyä. Siinä on lapsia kerrakseen yhdelle naiselle."
Jimmy ei ole mielissään tämän kommentin johdosta. Uskon kuulevani tästä kotona.
Marianin ja Mickin lähdettyä minä keskityn siivoamaan tallia. Jimmy sen kun keittelee kahvia oleskelutilassa ja ilmeisesti uppoutuu lukemaan jotakin lehteä. Myöhemmin minä ja Felicia satuloimme Bean ja Minishan ja lähdemme maastoon leppoisan reippaalle lenkille. Kun palaamme takaisin tallille, Thani ja Jimmy ovat kumpainenkin poissa, mistä päättelemme heidän olevan mitä suurimmalla todennäköisyydellä maneesissa. Oikein päätelty. Olemme saaneet tammaratsumme juuri hoidettua ja palautettua karsinoihinsa, kun Thanin raudoitetut kaviot kilkahtelevat käytävällä.
"Ai, tekin kerkesitte jo takaisin", Jimmy toteaa pysäytettyään Thanin käytävälle ja ottaa kypärän pois päästään. Ja pöyhii hiuksiaan. Jimmy pöyhii usein hiuksiaan. Ja minun ajatukseni harhailevat ja minäkin näpertelen hiuksiani. Huoh.
"Joo, näin on", kuulen Felician hymähtävän.
"Olikos neitokaisilla viihtyisä lenkki? Harmi kyllä mä en päässyt pitämään teille seuraa", Jimmy on pahoittelevinaan. "Te olisitte nauttineet reissusta vielä enemmän, jos mun hurmaava olemukseni olisi ollut viihdyttämässä teitä."
"Jep jep. Meillä oli kivaa ilman sua", totean.
"Teillä olisi ollut kivempaa mun kanssani, muru pieni", Jimmy elvistelee.
Pyöräytän silmiäni.
"No varmasti", tyydyn kuitenkin vain sanomaan, ja niine hyvinemme jätämme Jimmyn hoitamaan Thania ja poistumme Felician kanssa oleskelutilan puolelle.
Eipä aikaakaan, kun Jimmykin liittyy seuraan. Hän tekee sitä mitä yleensäkin - toisin sanoen ärsyttää ja machoilee ja heittää aivotonta läppää - ja minä ja Felicia olemme kuten yleensäkin. Me vaihdamme pitkiä, paljonpuhuvia katseita emmekä edes yritä ymmärtää Jimmyä. Jossakin vaiheessa kotona odottava tyhjä jääkaappi palaa Jimmyn mieleen, ja siitä syntyykin pitkänpuoleinen ruokakeskustelu.
"Se on muuten sun vuorosi tehdä safkaa", sanon tovin jatkuneen keskustelun keskellä Jimmylle, joka nyökkää.
"Ai mitä? Osaako Jimmy tehdä ruokaa? Siis muutakin kuin valmispastaa tai pikanuudeleita?" Felicia kysyy uteliaana.
"No paremmin kuin Aida", Jimmy sanoo koruttomasti olkiaan kohauttaen ja tunnen Felician katseen kääntyvän itseeni.
"Totta", vahvistan miehen sanan. En minäkään pidä itseäni surkeana kokkina, vähän epävarmana vain. Saan kyllä aikaiseksi vaikka mitä, mutta stressaannun, kun pitää säveltää oman pään mukaan. Siinä missä minä puntaroin jokaisen ainesosan tarkkaan ja mietin ja toimin yltiöjärjestelmällisesti, Jimmyllä tuntuu olevan jokin salainen kyky vain yksinkertaisesti heitellä aineksia kasaan ihan äkillisten päähänpistojen seurauksena. Ja hitto vie, tulosta syntyy - en ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka kykenevät tekemään ruokaa sillä tyylillä!
"Eli mä teen sapuskan ja sä pyykkäät", Jimmy tarjoaa työnjakoa.
"Niin kai sitten", huokaisen raskaasti, ja yhtäkkiä Felicia alkaa nauraa ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. "Mitä?" kysyn noustessani penkiltä tarkoitukenani hakea lisää kahvia.
"Te kuulostatte ihan joltain pariskunnalta", Felicia hymyilee naurunsa lomasta.
"Niin just, kuulitko sä - meistä tulisi hyvä pariskunta", Jimmy virnistää minulle ja minä pyöräytän silmiäni.
"Et sä mitään parisuhdetta halua, korkeintaan petisuhteen", tuhahdan. "Ja sitä mä en halua, sun kanssa ainakaan. En itse asiassa kumpaakaan noista."
"Sanot vaan... tykkäisit kuiteski", Jimmy sanoo julkeasti ja toimii vielä julkeammin, kun satun kävelemään hänen ohitseen: silmäni laajentuvat teelautasen kokoisiksi miehen läimäyttäessä takapuoltani kevyesti.
"Jimmy!" kiljaisen häpeällisen kovaa ja korkealta ja käännyn tyrmistyneenä tuijottamaan miestä, joka vain virnuilee viattomana. "Et sä - et sä voi tehdä noin!"
Nyt Feliciaa vasta naurattaakin, ja hänen naurunsa yltyy entisestään, kun jatkan:
"Seksuaalista häirintää ja ahdistelua! Mä voisin nyt ihan hyvin kertoa Marianille, etten mä voi työskennellä sunkaltaisen ahdistelijan kanssa! Voit olla varma, että siinä vaiheessa sä joudut lähtemään aika äkkiä."
Okei, uhkaukseni on perätön. Jos minä nostaisin aiheen puheeksi Marianin kanssa ja todella vaatisin Jimmyä erotettavaksi, näin varmaan kävisikin, mutta en minä koe tarpeelliseksi ottaa sitä puheeksi: Jimmy on Jimmy, ja ele oli huumoria. Enkä minä kovin mielelläni hanki hänelle potkuja, ainakaan nyt, kun hän on hyvää hyvyyttään ottanut minut nurkkiinsa majailemaan.
"Anteeksi", Jimmy pahoittelee vilpittömän oloisena, mutta huomaan pilkkeen hänen silmäkulmassaan. "Sori. Mä en vaan mahtanut itselleni mitään. Enkä mä tarkoittanut pahaa."
"Joo no, olkoon tällä kertaa niin, että mä en puhu Marianille, mutta pidätkin mielessä, että ens kerralla mä en aio olla hiljaa", sanon varoittavasti.
"Pidän", Jimmy vakuuttaa, ja jatkaa sitten hiljaa mumisten: "Tykkäät kuiteski."
Silmäni käyvät kohta ylikierroksilla, mietin pyöräyttäessäni niitä taas. Feliciankin silmät pyörähtävät, joten voin aina lohduttautua sillä, etten ole ainoa, jonka silmät ovat pian vaarassa juuttua pyörimismoodille. Jimmyn seurassa sellaista vaaraa on vaikea välttää.
Kuin vanha pariskunta
Sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Sunnuntai 23. tammikuuta 2011
"Mitä tänään syödään?"
"En mä tiiä. Mitä kaapissa on?"
"Ei oikein mitään."
"No sit käydään kaupassa."
"Voi Aida, sä olet aina niin viisas. Murukulta, mä en itse olisikaan älynnyt, että kun ei ole ruokaa, pitää käydä kaupassa."
"Pää kiinni, Jimmy."
"Mäkin sua, rakas."
"Pää kiinni, mä sanoin!"
"Voi toista, alatko sä hermostua muhun?"
"Aloin jo kauan sitten."
Yhtäkkiä on kulunut kolme viikkoa siitä, kun minusta ja Jimmystä tuli kämppäkavereita. Jossakin vaiheessa lakkasin etsimästä oikeaa vuokrakämppää remonttievakkoni ajaksi, kun asiat järjestyivät niin sujuvasti: saimme sovittua Jimmyn kanssa vuokranmaksusta (maksutapana riihikuiva käteinen, senkin likaismieliset... vaikka oli Jimmyllä vaihtoehtojakin) ja niin vain huomasin saaneeni käyttööni vara-avaimen ja oleskelutilan vuodesohvan. Jotenkin kaikki vain lutviutui. Totuimme järjestelyihin. Totuimme näkemään toisiamme joka ikinen päivä. Ärsytimme toisiamme. Kinastelimme.
Ärsytämme toisiamme yhä ja kinastelemme harva se hetki, tuumaan tuijottaessani itseäni peilistä paettuani hermoille käyvää Jimmyä kylpyhuoneeseen. Se asia tuskin tulee koskaan muuttumaan, jatkan aprikoimista. Minun ja Jimmyn välillä tulee todennäköisesti aina olemaan kitkaa. Paitsi että olemme lähes äärimmäisyyteen saakka erilaisia ihmisiä, mikä jo osaltaan aiheuttaa välillemme hienoisen kuilun, me myös vain syystä tai toisesta tunnumme nauttivan saadessamme kiristää toistemme pinnaa. Tai siis, Jimmy nauttii kiristäessään minun pinnaani. Minä olen aina ollut se harmiton henkilö, joka ei tahdo kenenkään vihoja niskaansa ja on mieluummin hiljaa kuin ottaa sen riskin, että joku loukkaantuu tai suuttuu.
Minun hermojeni lisäksi ratkaisustamme kärsii Jimmyn naistenmiehyys: nyt hän ei voi ainakaan omaan kotiinsa raahata yhden yön valloituksiaan, sillä valloitusparat saattaisivat katsoa minua hivenen pahalla silmällä.
"Aiotko sä jumittaa siellä kauankin? Meidän pitäisi mennä, jos aiotaan välttää Marianin iänikuinen ole-ajoissa-ja-tee-duunisi-niin-saat-liksasi -saarna!" kuulen Jimmyn huhuilevan oven takana.
"Joo joo. Mä tulen", tuhahdan vain ja pyöritän silmiäni itsekseni - okei, olisi ehkä helpompaa asua ihan kenen tahansa muun nurkissa. Ja hermojasäästävämpää.
"Saat kohta kävellä!"
"Sua täällä kyllä yleensä odotellaan, jos ollaan jonnekin lähdössä, herra Salaisen Aikakoneen Omistaja", murahdan takaisin ja tartun kylpyhuoneen oven kahvaan.
"No no, kylläpä sitä nyt ollaan pii-AUURRGH!"
Olen vähällä hypätä nahoistani, kun Jimmy rääkäisee kuin tuskaansa valittava eläin. Minulla kestää hetken aikaa saada kurkkuun pompannut sydämeni tungettua takaisin sille varattuun koloseen, ja siinä ajassa tajuan iskeneeni Jimmyä ovella. Mies on seissyt oven takana niin, että sai nyt ovesta päähänsä. Jimmy kiroilee ja hänen nenänsä vuotaa verta ja minä nauran. Jimmyn syväksi järkytykseksi minä nauran.
"Perrrkele, mitä **ttua sä naurat, nainen?! **ttu s**tana!"
"Eikö äitis opettanut, ettei nokkaa kannata työntää ihan kaikkialle?" kysyn naurun lomasta. "Olisit sä voinut ehkä seistä vähän kauempana ovesta..."
"Ai nyt se on mun oma vika, että sä isket mua ovella päähän?"
"Voi kulta rakas, mistä mä olisin voinut tietää, että sä seisot nenä kiinni ovessa? Äh, älä nyt mökötä, tule tänne niin pistetään vähän kylmää sun niskaasi, että toi nenäverenvuoto tyrehtyy. Äläkä tahri paikkoja."
"Kyllä äiti, en äiti", Jimmy mutisee.
Olisi taatusti helpompaa ja hermojasäästävämpää asua jossakin muualla, mutta todennäköisesti myös tylsempää.
Olemme lopulta kuitenkin hieman myöhässä töistä, sillä Jimmyn nenäverenvuoto ei yksinkertaisesti ottanut tyrehtyäkseen, ei sitten millään. Luikimme talliin Marianin varalta ympärillemme pälyillen. Naista ei kuitenkaan näy, joten huokaisemme helpotuksesta.
"Luojan kiitos, ettei Marian..."
"Etten mitä?" Marianin ääni kantautuu selkiemme takaa ja keskeyttää Jimmyn lauseen.
"Katos Marian, siinä paha missä mainitaan!" Jimmy töräyttää, kun käännymme kumpikin katsomaan Mariania ja yritämme näyttää viattomilta ja siltä, ettemme suinkaan tuntisi jääneemme kiinni suorastaan suoraan rysän päältä, tulossa töihin myöhässä.
"Etten mä mitä?" Marian kysyy epäluuloisena.
"Ettet sä huomannut meidän olevan myöhässä", sanon vilpittömästi. "Mutta taisit sä huomata. Jimmyn nenä alkoi vuotaa, eikä se loppunut millään."
"Verta", Jimmy sanoo, kun Marianin kulmat kohoavat kohti hiusrajaa.
"Niin, siis sen nenä vuosi verta. Koska... koska mä iskin sitä ovella päähän. Koska se seisoi ihan oven takana", takeltelen ja tunnen punastuvani pikkuhiljaa - hitsi, miksi minä selittelen, minähän saan kaiken kuulostamaan tekosyiltä ja hätäselityksiltä!
"Ookkei..." Marian sanoo, ja kuulen hänen äänestään, kuinka hän miettii lauseideni olemattomia todellisia piilomeinauksia. Pahus. "Yyymmärrän. Te ootte totta tosiaan myöhässä ja nyt teillä on aikamoinen kiire. Hevoset hyppii kohta kattoon, jos ne ei saa sapuskojaan."
"Me mennään laittamaan niitä ruokia", sanon kiireesti ja kiskon Jimmyn perässäni, ennen kuin Marian ehtii sanoa mitään muuta.
"Mä jo luulin, että me selvittiin säikähdyksellä..." Jimmy mutisee, kun käymme hommiin ja ryhdymme toteuttamaan Marianille lupaamaani ruokintaa.
"No aika helpollahan me päästiin", huomautan ja keskityn mittaamaan rehuannoksia Jimmyn viskoessa hevosille heiniä.
Olemme juuri saaneet nälkäiset hevoset hiljennettyä tyrkkäämällä niille sapuskat nassujen eteen, kun Marian ja Mick pyörähtävät talliin. Pysähdyn kesken luudankurkotuseleen ja tuijotan heitä.
"Mihin te ootte menossa?" katson tavallista pynttääntyneempää pariskuntaa. "Noin hienoina ja kaikkea."
"Äh, jotkut kissanristiäiset vaan", Mick sanoo vähättelevästi.
"Itse asiassa ristiäiset tosiaan, muttei kissan vaan tuttavaperheen lapsen", Marian sanoo.
"Voi", huuliltani karkaa kaihoisa voihkaisu - pienet lapset ovat sitten ihania. Itse asiassa pidän lapsista, niin niistä pienistä kuin vähän isommistakin, niin kauan kun ne eivät ole omia eli kun niistä pääsee joskus eroonkin. Voihkaisuni ei jää huomaamatta muilta, ja Jimmy kysyykin kiusoitellen:
"Ei suinkaan Aidalla ole vauvakuumetta?"
"Ei", sanon jämäkästi. "Mä en halua lapsia. En omia. On ne muuten ihan kivoja."
Marian katsoo minua päätään kallistaen, silmiään hieman siristäen ja vinosti hymyillen.
"Sä olet vielä nuori", hän tuumaa. "Voi olla, että sun mielesi joskus muuttuu."
"Voi olla, mutta se mielenmuutos ei kyllä ole ajankohtainen vielä moneen, moneen vuoteen", totean. "Mulle riittää ihan hyvin se, että joudun vahtaamaan noita ponielukoita ja Jimmyä. Siinä on lapsia kerrakseen yhdelle naiselle."
Jimmy ei ole mielissään tämän kommentin johdosta. Uskon kuulevani tästä kotona.
Marianin ja Mickin lähdettyä minä keskityn siivoamaan tallia. Jimmy sen kun keittelee kahvia oleskelutilassa ja ilmeisesti uppoutuu lukemaan jotakin lehteä. Myöhemmin minä ja Felicia satuloimme Bean ja Minishan ja lähdemme maastoon leppoisan reippaalle lenkille. Kun palaamme takaisin tallille, Thani ja Jimmy ovat kumpainenkin poissa, mistä päättelemme heidän olevan mitä suurimmalla todennäköisyydellä maneesissa. Oikein päätelty. Olemme saaneet tammaratsumme juuri hoidettua ja palautettua karsinoihinsa, kun Thanin raudoitetut kaviot kilkahtelevat käytävällä.
"Ai, tekin kerkesitte jo takaisin", Jimmy toteaa pysäytettyään Thanin käytävälle ja ottaa kypärän pois päästään. Ja pöyhii hiuksiaan. Jimmy pöyhii usein hiuksiaan. Ja minun ajatukseni harhailevat ja minäkin näpertelen hiuksiani. Huoh.
"Joo, näin on", kuulen Felician hymähtävän.
"Olikos neitokaisilla viihtyisä lenkki? Harmi kyllä mä en päässyt pitämään teille seuraa", Jimmy on pahoittelevinaan. "Te olisitte nauttineet reissusta vielä enemmän, jos mun hurmaava olemukseni olisi ollut viihdyttämässä teitä."
"Jep jep. Meillä oli kivaa ilman sua", totean.
"Teillä olisi ollut kivempaa mun kanssani, muru pieni", Jimmy elvistelee.
Pyöräytän silmiäni.
"No varmasti", tyydyn kuitenkin vain sanomaan, ja niine hyvinemme jätämme Jimmyn hoitamaan Thania ja poistumme Felician kanssa oleskelutilan puolelle.
Eipä aikaakaan, kun Jimmykin liittyy seuraan. Hän tekee sitä mitä yleensäkin - toisin sanoen ärsyttää ja machoilee ja heittää aivotonta läppää - ja minä ja Felicia olemme kuten yleensäkin. Me vaihdamme pitkiä, paljonpuhuvia katseita emmekä edes yritä ymmärtää Jimmyä. Jossakin vaiheessa kotona odottava tyhjä jääkaappi palaa Jimmyn mieleen, ja siitä syntyykin pitkänpuoleinen ruokakeskustelu.
"Se on muuten sun vuorosi tehdä safkaa", sanon tovin jatkuneen keskustelun keskellä Jimmylle, joka nyökkää.
"Ai mitä? Osaako Jimmy tehdä ruokaa? Siis muutakin kuin valmispastaa tai pikanuudeleita?" Felicia kysyy uteliaana.
"No paremmin kuin Aida", Jimmy sanoo koruttomasti olkiaan kohauttaen ja tunnen Felician katseen kääntyvän itseeni.
"Totta", vahvistan miehen sanan. En minäkään pidä itseäni surkeana kokkina, vähän epävarmana vain. Saan kyllä aikaiseksi vaikka mitä, mutta stressaannun, kun pitää säveltää oman pään mukaan. Siinä missä minä puntaroin jokaisen ainesosan tarkkaan ja mietin ja toimin yltiöjärjestelmällisesti, Jimmyllä tuntuu olevan jokin salainen kyky vain yksinkertaisesti heitellä aineksia kasaan ihan äkillisten päähänpistojen seurauksena. Ja hitto vie, tulosta syntyy - en ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka kykenevät tekemään ruokaa sillä tyylillä!
"Eli mä teen sapuskan ja sä pyykkäät", Jimmy tarjoaa työnjakoa.
"Niin kai sitten", huokaisen raskaasti, ja yhtäkkiä Felicia alkaa nauraa ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. "Mitä?" kysyn noustessani penkiltä tarkoitukenani hakea lisää kahvia.
"Te kuulostatte ihan joltain pariskunnalta", Felicia hymyilee naurunsa lomasta.
"Niin just, kuulitko sä - meistä tulisi hyvä pariskunta", Jimmy virnistää minulle ja minä pyöräytän silmiäni.
"Et sä mitään parisuhdetta halua, korkeintaan petisuhteen", tuhahdan. "Ja sitä mä en halua, sun kanssa ainakaan. En itse asiassa kumpaakaan noista."
"Sanot vaan... tykkäisit kuiteski", Jimmy sanoo julkeasti ja toimii vielä julkeammin, kun satun kävelemään hänen ohitseen: silmäni laajentuvat teelautasen kokoisiksi miehen läimäyttäessä takapuoltani kevyesti.
"Jimmy!" kiljaisen häpeällisen kovaa ja korkealta ja käännyn tyrmistyneenä tuijottamaan miestä, joka vain virnuilee viattomana. "Et sä - et sä voi tehdä noin!"
Nyt Feliciaa vasta naurattaakin, ja hänen naurunsa yltyy entisestään, kun jatkan:
"Seksuaalista häirintää ja ahdistelua! Mä voisin nyt ihan hyvin kertoa Marianille, etten mä voi työskennellä sunkaltaisen ahdistelijan kanssa! Voit olla varma, että siinä vaiheessa sä joudut lähtemään aika äkkiä."
Okei, uhkaukseni on perätön. Jos minä nostaisin aiheen puheeksi Marianin kanssa ja todella vaatisin Jimmyä erotettavaksi, näin varmaan kävisikin, mutta en minä koe tarpeelliseksi ottaa sitä puheeksi: Jimmy on Jimmy, ja ele oli huumoria. Enkä minä kovin mielelläni hanki hänelle potkuja, ainakaan nyt, kun hän on hyvää hyvyyttään ottanut minut nurkkiinsa majailemaan.
"Anteeksi", Jimmy pahoittelee vilpittömän oloisena, mutta huomaan pilkkeen hänen silmäkulmassaan. "Sori. Mä en vaan mahtanut itselleni mitään. Enkä mä tarkoittanut pahaa."
"Joo no, olkoon tällä kertaa niin, että mä en puhu Marianille, mutta pidätkin mielessä, että ens kerralla mä en aio olla hiljaa", sanon varoittavasti.
"Pidän", Jimmy vakuuttaa, ja jatkaa sitten hiljaa mumisten: "Tykkäät kuiteski."
Silmäni käyvät kohta ylikierroksilla, mietin pyöräyttäessäni niitä taas. Feliciankin silmät pyörähtävät, joten voin aina lohduttautua sillä, etten ole ainoa, jonka silmät ovat pian vaarassa juuttua pyörimismoodille. Jimmyn seurassa sellaista vaaraa on vaikea välttää.